Hyvinvointialueiden määrästä on jälleen avattu keskustelua. Valtiovarainministeriön Ville-Veikko Ahosen mukaan Suomessa on pitkällä aikavälillä liikaa hyvinvointialueita suhteessa väestökehitykseen ja alueiden kantokykyyn. Keskustelu on tarpeellinen, mutta johtopäätös alueiden liian suuresta määrästä ei ole itsestään selvä.
Suomen järjestelmä on eurooppalaisittain poikkeuksellinen. Samalle hyvinvointialueelle on koottu perusterveydenhuolto, erikoissairaanhoito, sosiaalihuolto ja pelastustoimi. Siksi alueiden lukumäärää ei voi suoraan verrata muiden maiden terveysalueisiin.
Ruotsissa on 21 aluetta lähes kaksinkertaiselle väestölle, mutta sosiaalipalveluista vastaavat pääosin kunnat. Vaativassa terveydenhuollossa yhteistyötä tehdään kuudella suuremmalla alueella. Norjassa suuret alueelliset rakenteet vastaavat erikoissairaanhoidosta, mutta perusterveydenhuolto ja hoivapalvelut ovat kuntien vastuulla. Tanskassakin kunnilla on vahva asema sosiaali- ja lähipalveluissa.
Tämä kertoo olennaisesta erosta. Euroopassa sosiaalipalvelujen järjestämisvastuu on usein lähellä ihmistä, paikallisella tai kunnallisella tasolla. Tutkimuskirjallisuuskaan ei tue yksinkertaista oletusta siitä, että suurempi järjestäjä olisi sosiaalihuollossa aina tehokkaampi.
Palvelujen luonne on erilainen. Vaativa erikoissairaanhoito hyötyy suuresta väestöpohjasta, osaamisen keskittämisestä ja mittakaavaeduista. Sosiaalihuolto, lastensuojelu, vammaispalvelut ja ikäihmisten palvelut puolestaan kytkeytyvät ihmisten arkeen, lähiyhteisöihin ja muihin paikallisiin palveluihin. Sama optimaalinen väestöpohja ei siksi sovi kaikkiin palveluihin.
Suomessa tähän yhdistyvät harva asutus ja pitkät etäisyydet. Hyvinvointialueiden yhdistäminen kasvattaa väestöpohjaa paperilla, mutta ihmiset ja palvelupisteet eivät siirry lähemmäksi. Kotihoidon kilometrit eivät vähene eikä henkilöstöpula ratkea hallinnollisia rajoja muuttamalla.
Kaikkea ei silti tarvitse tehdä 21 alueella. Vaativa erikoissairaanhoito, diagnostiikka, hankinnat, tietojärjestelmät ja monet tukipalvelut tarvitsevat suurempaa väestöpohjaa. Tätä varten Suomessa on jo viisi yhteistyöaluetta, joiden työnjakoa voidaan vahvistaa ja tarvittaessa velvoittaa.
Olennaista on erottaa hyvinvointialueen koko siitä, kuinka suuren väestöpohjan kukin palvelu tarvitsee.
Ennen uutta suurta hallintoremonttia pitäisi vastata yhteen kysymykseen: Mikä kustannus- tai kantokykyongelma ratkeaa yhdistämällä hyvinvointialueita, jota ei voida ratkaista velvoittavalla työnjaolla viiden yhteistyöalueen sisällä? Siihen tarvitaan laskelmiin ja näyttöön perustuva vastaus. Vasta sen jälkeen kannattaa piirtää uusia rajoja kartalle.
Oskari Valtola
Kansanedustaja ja Etelä-Savon hyvinvointialueen aluevaltuutettu sekä aluehallituksen jäsen (kok.)
Mikkeli