Syksy saapui, lehdet puista varisee.
Kauniit apunaisia ja keltaisia lehtiä tuuli lennättää.
Aika rientää, vuodet kuluu.
Näitä vanhus miettii istuessaan keinutuolissa.
Ennen oli syksyn kiireet. Kaikki sato käsin korjattiin.
Eihän puimurit pelloilla laulaneet.
Perunat kukalla kuokittiin. Naapurit auttoi toisiaan.
Se oli talkootyötä ja hauskaa, kun oli nuori ja terve.
Taivaan isää sitten sadosta kiitettiin.
Nyt on aikaa miettiä, Enää ei jaksa mukaan tulla.
Joskus aika käy pitkäksi. Öitä valvoo, kun särkee ja kolottaa
milloin mistäkin.
Pitkät päivät oottaa, oisko aikaa kellä tulla katsomaan
ja joku sana vaihtamaan. Myös vaikka yhteinen kahvihetki,
se olisi päivää piristänyt.
Ennen vanhaan naapureista pidettiin huolta.
Olimme kuin yhtä perhettä.
Joku vanhus siellä täällä asuu yhä syrjäkylillä.
Moni vanhus haluaisi asua kotona, jos se vaan olisi mahdollista.
Tarvittaisiin ystävä vierelle kulkijaksi.
Moni vanhus hoitaa toistaan, auttaen jos on lähellä.
Mennään yhdessä eteen päin.
Vuorot vaihtuu, nuoret jaksaa – kuka jatka –
moni paikka tyhjäksi jää.
Elämäntehtävä voi olla oppia antamaan ja luopumaan.
Vaatimisen sijaan joustamaan ja rakastamaan.
Ennen lasten leikit, naurut raikuivat –
se oli elämää.
Nyt on mummon syli kuin tyhjä syksyinen metsä.
Säilyköön muistoissa mennyt aika, vaikka
muistojen saattoon joskus silmiin kyynel vierähtää.
Antakoon Taivaan Isä voimia ja siunausta
kaikille vanhuksille.
Vanhustenviikolla
Lahja Mäkäläinen
Enonkoski