Kului miltei tämä meneillään oleva satokausi ihmetellessäni miksei kantarelliretkelle tahdo osata tehdä valintaa kauko- ja lähilasien välillä. Ratkaisu löytyi, kuten niin monta kertaa aiemminkin, ja mitä moninaisimpiin kysymyksiin, päivänokosten yhteydessä.
Probleema juontui hajataitteisuudesta, jonka ilmaantuminen tiesi entisten monitehoisten poistumista ja kaksien näkimien, eli kauko- ja lähilasien astumista elämääni. Aiemmin oli se ja sama, mitä lajeja metsästä lähti rohmuamaan, kunhan vain nuo monitehoiset kököttivät nokalla; koriin hakeutuivat niin kantarellit kuin saman suvun suppikset. Aina löytyi, tai oli löytymättä ja syy jälkimmäiseen ei ollut ainakaan laseissa.
Onnistuneeseen sieniretkeen vaikuttaa valaistus; kirkas paiste helposti kätkee herkut valoihinsa ja varjoihinsa. Puutarhan kehäkukista ja krasseista huomaa, kuinka keltainen loistaa pilvisäällä lampun lailla.
Kantarellien löytymistä edesauttaa sekin, missä vaiheessa elokuuta ollaan liikkeellä. Viime vuonna, jolloin koivut olivat kuivuuden takia jo satokauden alussa pudotelleet kunttaan runsaasti hämäävästi sienten värisiä lehtiään, on tänä vuonna vain kehno muisto.
Kosteutta on meille rellestäjille suotu jokseenkin optimaalisella mitalla; Koivut kukoistavat pitäen vihreät lehtensä lehvästöissään, ja sienet varttuvat.
Tätä kirjoittaessa perheemme osalta vahveroita on tullut hankittua riittämiin, kiitos muun muassa sen, että kantarellestämään lähden aina kaukolasien kera. Tätä lajia pystyy katseella haravoimaan noin niin kuin ylimalkaan.
Toisin on torvisienien sekä suppilovahveroiden kanssa. Löytämisen edellytys, niiden luontaisen kätkevän värityksen huomioimisen lisäksi, on myös kasvupaikkojen tunnistaminen ja muistaminen. Nämä lajit putkahtelevat vuodesta toiseen samoilla kasvupaikoilla, tietenkin pois sulkien olennaiset muutokset ympäristön maankäytön suhteen, eli metsän käsittely.
Suppiksia ja torvisieniä hamutessa on hyvä kulkea katse jaloissaan, ja silloin ovat lähilasit paikallaan; nyt näkyy yksi, eikun kolme… ainakin kymmenen!
Vaimoni, jonka vatsa ei ole löytänyt sopusointua sienisokerin kanssa, on hanakka kulkemaan kori käsivarrellaan. Ei haittaa, vaikka syksyinen ilta alkaa hämärtää ja taivaalta putoaa kihinäsadetta, tiheää tihkua, joka maalaa näkyvyyden harmaaksi. Muutamasti näiden neljänkymmenen yhteisen vuoden aikana olen odotellut häntä autossa radiota kuunnellen palaavaksi likomärkänä. Onhan sadeasu keksitty, on toki, mutta vaimoni sattuu olemaan niitä ihmisiä jotka rakastavat kovasti lämpimiä, miltei kuumia syysiltoja, sateisia sellaisia.
Näin ollen ei ole ihme että sienestäminen on iskostunut hänen lajikseen enemmän kuin marjastaminen. Ja sehän sopii minulle, joka etsiskelee ja katselee metsää mieluummin kuin nyppii niska jumissa marjamättäitten satoa.
Kirjoittaja on sulkavalainen luontoharrastaja.