Tiistai, 17. tammikuu 2017
Toni, Anton

Kesädekkari: Tähdettömän taivaan alla, 19/31

19.07.201414:00
Itä-Savon kesädekkari
Matti Rautiainen
19 / 31
 
Joel Lehtosen patsaan juurelta löytyy kuolleena poliisin vanha tuttu, Pajusen Jaska. Poliisi otaksuu Pajusen saaneen puukosta juoppojen välisessä tappelussa. Kun uusia ruumiita alkaa ilmestyä Savonlinnan laitamaille, Pajusenkin murha joutuu uudelleen tarkasteltavaksi. Kun samalla Itä-Savossa ilmestyy lainauksia Joel Lehtosen Putkinotkosta, joilla näyttää olevan yhteys surmiin, tapon sijaan poliisilla on vastassaan häikäilemätön, poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiin ryhtynyt kylmäverinen murhaaja.
 
Karin luki aamulehden edelleen tarkasti, vaikka hänestä tuntuikin, ettei murhaaja jättäisi siihen enää viestejä. Sen sijaan Karppela soitti, aamupäivällä.
– Sori, tää juttu ei mene arkipäivien kahdeksasta neljään mukaan.
– No, Karin sanoi uteliaana.
– Sain siitä numerosta tekstiviestin, Karppela sanoi.
– Mitä!
– Juu, kuuntele: Kuunnelkaa toivotuimpia äänilevyjä sunnuntaina klo 13.30.
– Toivo, Karin huokaisi.
– Ei kun toivotut.
– Kuulin kyllä, tuli vaan toivo mieleen, kun sitä taikauskoa tässä etsitään.
– Tuletko asemalle kuuntelemaan?
– Juu. Ei minulla mitään ole. Mikko on kalastamassa kavereidensa kanssa.
– No hyvä, ei tarvitse selitellä, siis kotona, miksi pitää mennä hommiin viikonloppuna, Karppela jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
 
Karppela ja Karin, sekä liuta muita tutkijoita kuunteli hiljaisuudessa puoli tuntia toivotuimpia levyjä.
– No ota tuosta nyt selvä? Karppela sanoi turhautuneena kahdelta, kun kuuluttaja totesi ohjelman loppuneeksi. Olisivat soittaneet vaikka ”köyhä Suomen kansa, katkoo kahleitansa”, Karppela hyräili vanhaa punaisten marssia.
– Murhaaja tietää, että me etsimme jotain selkeää linkkiä edellisiin vihjeisiin. Koska sellaista ei ole, hän on muuttanut strategiaansa.
– Tai sitten hän vain hämää, Karppela ärähti tyytymättömänä.
– Sekin on mahdollista, Karin totesi niin ikään turhautuneella äänellä.
– Meidänkin on nyt parasta levätä. Täällä on liuta muitakin meidän lisäksemme hommissa, ja yhtä laihoin tuloksin.
– Onkos Iso-Peestä kuulunut mitään, Karin hymähti tajutessaan käyttävänsä sujuvasti Karppelan nimitystä päälliköstään.
– Kyllähän tuo kerran päivässä pirauttaa, Karppela totesi kuin aloittaakseen pitemmän kertomuksen, joka ei jatkunutkaan.
Karin totesi tämän keskustelun päätökseksi ja lähti pyöräilemään kotiin.
 
Nukuttuaan pitkät päiväunet, Karin kirjoitti kaikkien päivällä soitettujen kappaleiden nimet eri paperilapuille ja asetteli ne keittiön pöydälle: Lapin kesä, Albatrossi, Satumaa, Muistatatko Monrepos’n, Riviera ja Yhden tähden hotelli. Samalla hän kuunteli lauluja, mutta kappaleiden välille ei tuntunut löytyvän yhteyttä. Hän kirjoitti viestin Ninalle ja pyysi apua pulmaansa. Hetken  päästä puhelin soi.
– Onko tää sitä juttua? Nina meni suoraan asiaan.
– Joo. Karin selitti tapahtumien käänteet piittaamatta vaitiolovelvollisuussäännöksistä, sillä hänen luottamuksensa vanhaan ystävään oli sataprosenttinen.
– Kaiho ja kaipaus. Ne tuosta tulivat mieleen.
– Ai niin kuin Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani.
– Ja suomalainen maaseutu, melankolia ja näky paremmasta huomisesta.
– Melkoista maalailua. Milloin sinusta tuollainen runoilija on tullut? Karin naurahti.
– Eikös me kaikki suomalaiset olla sellaisia puolivillejä metsäläisiä, paitsi sinä, joka kuulut tuohon suomenruotsalaisten klaaniin.
– Klaani! Sinä sen sanoit. Entä jos kyse on klaaneista.
– Ööö, mulla meni vähän nyt ohi.
– Ehkä minullakin, Täytyy vielä kehitellä, mutta kiitos Nina, palataan.
 
 

Lisää uusi kommentti

Tuoreimmat uutiset

Lue päivän lehti

Tee tilaus tästä