Tiistai, 28. helmikuu 2017
Onni

Kesädekkari: Tähdettömän taivaan alla, 18/31

Päivitetty: 20.07.201410:30
Matti Rautiainen
18 / 31
 
Joel Lehtosen patsaan juurelta löytyy kuolleena poliisin vanha tuttu, Pajusen Jaska. Poliisi otaksuu Pajusen saaneen puukosta juoppojen välisessä tappelussa. Kun uusia ruumiita alkaa ilmestyä Savonlinnan laitamaille, Pajusenkin murha joutuu uudelleen tarkasteltavaksi. Kun samalla Itä-Savossa ilmestyy lainauksia Joel Lehtosen Putkinotkosta, joilla näyttää olevan yhteys surmiin, tapon sijaan poliisilla on vastassaan häikäilemätön, poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiin ryhtynyt kylmäverinen murhaaja.

 

Karin tunsi pahoinvointia nähdessään Niikosta otetut kuvat puupinon alla ja kliinisellä makualustalla.

- Tuonne ei kyllä lähdetä ajamaan, Karppela totesi katsottuaan kuvasarjan läpi. Soitan iltapäivällä Junkkariselle, vanhalle kurssikaverille, joka eksyi rakastumaan pohjalaiseen tuimapäiseen emäntään ja muutti sinne.

- Onko niitä muita? Karin kysyi.

Karppela katsoi hämmästyneenä.

- Muita kuin tuimapäisiä pohjalaisia emäntiä?

Karppela naurahti.

- Soitanpa heti, niin kuulen uusimmat tuulet tuimapäisimmästä emännästäkin.

Karppelan puhelu kesti pitkään, koska kuulumisia ei oltu vaihdeltu ilmi selvästi pitkään aikaan ja Junkkarinen oli selvästi mielissään itäsuomalaisen virkaveljen soitosta. Puhelun käännyttyä tutkintaan, Karppela laittoi puhelimen kaiuttimelle.

- …vai tuommosia lappuja, en tiedä liittyykö lainkaan juttuun, mutta nämähän on täällä tunnettuja niistä kaksifooninkisista taloistaan. Arvaa vaan miten ne on rakennettu?

- Noo, Karppela siirsi puheen takaisin Junkkariselle.

- Rikkaammat laittoivat nälkää näkevät köyhät hommiin ja pystyttivät talonsa ruokapalkalla silloin kun näillä oli hätä suuriin. Kelpaahan niitä nyt esitellä kulttuurinähtävyyksinä, mutta harva tietää taustat.

- Junkkarisen isä oli tunnettu kommunisti, Karppela sanoi pitkän puhelun jälkeen. Hänellä menee helposti saarnaamisen puolelle, isänsä poikia, vaikka ei itse sitä haluakaan ääneen sanoa.

- Kukapa meistä nahoistaan eroon pääsisi.

- Käydäänpäs kirjastolla jututtamassa Niikon työkavereita. Eihän me tiedetä hänestä oikein mitään.

 

Kirjastolla oli viileää ja rauhallista. Kuumana kesäpäivänä väkeä oli vähän, niin myös henkilökuntaa.

- Niikko oli meillä sellainen vakiopaikkaaja, joka tuli hommaan kuin hommaan aina kun tarvittiin tuuraajaa. Joskus hän oli vain muutaman päivän, pisimmillään vuosia, joskus vuosia sitten. Kunnantalon palkanlaskijalta löytyy varmaan tarkemmat tiedot.

- Kuinka kauan te olette olleet täällä töissä? Karin kysyi.

- Ensi vuonna tulee 35 vuotta.

- Millainen Niikko oli työkaverina.

- Tarkka ja sitoutunut. Oikeastaan muuta en osaa hänestä sanoa. Vaikka tunsin hänet liki parikymmentä vuotta, en itse asiassa tuntenut häntä lainkaan. Hän oli hyvin ujo, syrjään vetäytyvä.

- Oliko hänellä jotain harrastuksia?

- Ei, kai. Kirjat olivat hänelle koko elämä. Kai ne olivat hänen harrastuksensakin.

- Niitä hänellä todella piisasi. Mitähän niillekin käy? Karppela tuumasi.

- Oliko Niikolla ketään läheisempää ystävää täällä kirjastolla?

- Ei, luulen, että minä olin hänen kanssaan eniten tekemisissä. Olimme samalta suunnalta kotoisin ja siksi vaihdoimme aina sanasia kotiseudustamme.

- Ai, mistä päin olette, Karin kysyi uteliaana.

- Tuolta Enonkosken tien varresta, läheltä Putkinotkoa.

- Ai, Karin jatkoi yllättyneenä. Oliko paikka hänelle kovinkin merkittävä?

- Ainakin hänellä oli sinne vielä siteitä, ilmeisesti jokin pieni metsäpalsta lohkaistuna kotitilasta. Siellä hän tuntui viettävän paljon aikaa.

Lisää uusi kommentti

Luetuimmat

Tuoreimmat uutiset

27.02. 09:12

Lue päivän lehti

Tee tilaus tästä