Tiistai, 27. kesäkuu 2017
Elviira, Elvi

Kesädekkari: Tähdettömän taivaan alla, 17/31

17.07.201414:00
Itä-Savon kesädekkari
Matti Rautiainen
17 / 31
 
Joel Lehtosen patsaan juurelta löytyy kuolleena poliisin vanha tuttu, Pajusen Jaska. Poliisi otaksuu Pajusen saaneen puukosta juoppojen välisessä tappelussa. Kun uusia ruumiita alkaa ilmestyä Savonlinnan laitamaille, Pajusenkin murha joutuu uudelleen tarkasteltavaksi. Kun samalla Itä-Savossa ilmestyy lainauksia Joel Lehtosen Putkinotkosta, joilla näyttää olevan yhteys surmiin, tapon sijaan poliisilla on vastassaan häikäilemätön, poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiin ryhtynyt kylmäverinen murhaaja.
 
Kolkalla oli toinen asunto Mikkelissä, jonne Karin ja Karppela ajoivat.
– Omituista, että murhaaja on ollut hiljaa jo useita päiviä, Karin sanoi.
– Niinpä. Liekö työ jo tehty?
– Tuskin hän taikapussia meille turhaan lähetti.
– Niikonkin ruumis on vielä löytymättä, Karppela jatkoi. Pääjehu tekee tarkkaa työtä. Tuskinpa Mikkelistäkään mitään löytyy, korkeintaan vahingossa.
– Eikös ne kaikissa dekkareissakin tee virheen ennemmin tai myöhemmin.
– Ja tosielämässäkin, Karppela lisäsi.
 
Kolkan asunto Urpolan koulun lähellä oli sisutettu samalla tavalla kuin kaksio Jukolansalossa. Vähän uusia tyylihuonekaluja ja vielä vähemmän irtonaisia tavaroita. Kaikki hyvässä järjestyksessä.
– Näyttäisipä minunkin asuntoni joskus tällaiselta, Karppela sanoi äänessään pientä turhautumista.
Karin ei vastannut lainkaan, koska oli nähnyt Karppelan työhuoneen ja tiesi tämän kyvyttömyyden pitää yllä järjestystä.
– Eiköhän lähdetä takaisin, torin kautta, Karppela huokaisi.
– Mikäs tämä on, Karin huudahti ilahtuneena löydöstä. Kyseessä oli pieni pussi, jonka sisällä oli rahaa ja pussin päällä pala maalarinteippiä, jossa luki Miksu ja osoite.
– Ja takaisin Savonlinnaan, Karppela sanoi. Ei helvetti, hän jatkoi hetkisen päästä. Tämähän on Pyörätuoli-Paven naapurissa.
 
Karppela ajoi Saabia pillit päällä ja matka Urpolasta Nätkille taittui tuntiin.
– Tyhjältä näyttää, Karppela sanoi, kuten hänellä tapana oli. Parasta aina varautua pahimpaan, niin voi iloisesti yllättyä, hän oli toistanut useaan otteeseen Karinille.
Talo näytti todellakin asumattomalta, jopa etuovelle menevä polku oli ruohottunut niin, että yöllinen sade kasteli kulkijoiden housut. 
– Nyt ei jäädä odottelemaan, Karppela totesi ovella ja löi kyynärpäällä yhden etuoven laseista sisään. Onneksi entisaikaan tehtiin näitä perinteisiä ovia, Karppela katsoi Karinia ja avasi samalla oven.
Asunto näytti täysin tyhjältä. Sisällä myös haisi vanhan talon tapaan hieman ummehtuneelle kellarille. Ainoa tavara oli olohuoneen lattialle jätetty uudehko räsynukke, johon oli työnnetty piikkejä. Nuken vieressä oli ruutupaperilappu, jossa luki isoilla tikkukirjaimilla:
 
ON MAAMME KÖYHÄ, JA SIKSI JÄÄ!
 
– Tuo on maamme laulusta, Karppela tunnisti sanat.
– Joo, Karin kaivoi puhelimestaan. Menee kokonaisuudessaan näin.
 
On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist on kultaiset.
 
Samassa soi Karppelan puhelin.
– Löysivät Niikon ruumiin, Karppela sanoi Karinille. On kuulemma mennyt tunnistamattoman näköiseksi. Puupino ja paikka täsmäävät kuitenkin saamaamme kuvaan.
– Mistä Niikko löytyi?
– Alajärveltä.
– Alajärveltä! Karin toisti epäuskoisena.
 
 

Lisää uusi kommentti

Luetuimmat

Tuoreimmat uutiset

Lue päivän lehti

Tee tilaus tästä

Kommentoidut