”Aaa..aa..Aatsuaah!!”, kajahtaa isäni railakas aivastus alakerrasta. Ennen kuin huomaankaan, suustani jo laukeaa ”Terveydeksi!” kuin tykinkuula. Tämä on yksi tavoista, jotka juurtuivat päähäni unkarilaisessa lapsuudessani. Kasvatuskulttuurimme kulmakivi onkin hyvät käytöstavat, jotka jokaisen on opittava. Minua odottikin lapsena melkoinen urakka.

Pöytätapojeni hallinta oli työlään treenauksen tulosta. Ateriointini muistutti luolamiesten aikoja: Sammakkoistunta, kyynärvarret korvissa ja suu auki maiskutus sellaisella volyymilla, että naapuritkin kuulivat. Tulipa sitä lautastakin nuoltua. Nyttemmin istun jo kiitettävän suorana, eikä muiden tarvitse tuijotella suustani, mitä onkaan tarjolla.

Myös kohteliaisuudet ovat tärkeä osa unkarilaisuutta. Kiittäminen, tervehtiminen ja anteeksi pyytäminen ovat perussanavarastoa ja kotiväkeni pitikin huolta, että opin ne kunnolla. Tämän huomaan jo puheluista, kun en saa luuria alas ilman perusteellisia moikkauksia. Kaikkea ei ihan tullut omaksuttua: Hyvästely huikkaamalla ”Suutelen sinua!”, kuten unkarin kielessä tapana, voisi täällä olla arveluttava.

Unkari temperamenttisten voimasanojen kulttuurina, erityisesti autokuskien kohdalla, ei lapsena juuri tartuttanut minua. Kiroilun kirjava maailma aukesikin vasta yläasteella, dramaattisten murrosikäisten sotatantereella. Suojauduin tuoltakin tulitukselta, ja nykyään viljelen rääväsanoja kohtuuden rajoissa, eihän se ole korville kovin kaunista kuunnella.

Vaikka lapsuus onkin tapakasvatuksen valtakautta, yhteisiä pelisääntöjä tarvitaan jokaisessa elämänvaiheessa. Noudattamalla hyviä tapoja huomioimme ja kunnioitamme toisia. Näin yhteiselosta tulee kaikille mieluista. Tapoja on siis syytä vaalia, mutta myönnän: kyllä sitä lautasta tulee yhä joskus nuolaistua..

Réka Gruborovics

Kirjoittaja on Mikkelin yhteiskoulun opiskelija.

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu