20.02.2011
20.02.2011
20.02.2011
20.02.2011
13.02.2011
24.07.2010
21.07.2010
14.07.2010
05.06.2010
08.06.2010
05.02.2010
Minulla ja vanhemmillani on aina ollut lämpöinen suhde. Heidän kanssaan voin jutella, viettää aikaa ja jakaa kaiken. He ovat parhaita ystäviäni, ja kuten ystävyyssuhteissa, onnelliseen yhteiseloon mahtuu myös kommelluksia.
”Lopeta tuo maiskuttelu, mummosikin kuulee tuon Unkariin saakka!”. Taaperona omaksuin vanhemmiltani arvoja ja käytöstapoja. Siihen velvollisuudet jäivätkin kaiken muun tullessa valmiina tarjottimella: Vanhemmat pesivät, pukivat ja hoivasivat minua. Edes vessavelvoitteista ei selvinnyt ilman heidän apuansa. Temmeltäessäni huoletta leikkikentällä äitini toivoi itselleen kahdeksaa kättä.
Murkkuvuoteni pullottivat draamaa ja räiskyviä tunteita. Oscar -pystin arvoiset suoritukseni koettelivat vanhempiani: ovien pauketta, murjotusta ja tulivuorimaisia mielenpurkauksia. Väittelyt olivat valtataisteluja, joissa minun oli saatava se painavin viimeinen sana. Huonekaan ei äidin ”ei ne vaatteet itse kaappiin lennä” -saarnoista huolimatta pysynyt koskaan kunnossa.
Näin täysi-ikäisyyden kynnyksellä en voi kehuskella päässeeni täysin eroon murrosiän oireista, mutta vaatteet löytävät jo paikkansa kaapista, eikä ovien saranoita tarvitse jatkuvasti paikkailla.
18 vuotta kypsymistä on opettanut minulle elämää ja ihmisyyttä. Alan lähestyä aikoja, jolloin vanhemmuuden roolit kääntyvät päälaellensa. Pääsen tasaamaan vastuunkannon velkoja vanhemmilleni heistä huolehtimalla. Ja he, jos ketkä, sen ansaitsevat.
Vietän usein iltaa äitini kanssa kermakakkukomedioiden parissa. Päivä päivältä itsenäistyessäni yhteiset hetkemme tuntuvat yhä tärkeämmiltä.
Olen oppinut, että side vanhempiin on kuin rikkumaton rautaketju. Se voi irtoilla ja ruostua elämän varrella, mutta aina se on olemassa. Olemme aina jonkun lapsia ja vastuussa toinen toistemme hyvinvoinnista. Otetaan siis ilo irti siitä, vielä kun on aikaa jäljellä!
Réka Gruborovics
Kirjoittaja opiskelee
Mikkelin Yhteiskoulun lukiossa.
