Miten helppoa olikaan istua hiekkalaatikolla tietämättä mitään suuresta pahasta maailmasta. ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku” lausuttiin samalla, kun paukutettiin ämpärin pohjaa. Ja voi sitä iloa, kun nosti ämpärin pois ja sisältä löytyi kerrankin ehjä hiekkakakku.

Elämä oli valmiiksi järjestettyä. Söin, kun ruokaa oli tarjolla. Nukuin, kun minut peiteltiin sänkyyn. Menin ulos, kun minut puettiin. Ei tarvinnut suunnitella itse mitään. Ei seuraavaa päivää, rahankäyttöä tai tulevaisuutta.

Kun kysyttiin mikä minusta tulisi isona, siihen pystyi huoletta vastaamaan maailman ihanimman ammatin tai kuten pikkusiskoni kerran kertoi haluavansa sammakoksi.

Vastuuta piti ottaa korkeintaan silloin, kun toruttiin kukkamullan kaivamisesta tai siskon nipistämisestä. Kotileikissä oli kivaa olla äiti ja huolehtia nukkevauvoista. Kun lastenhoito alkoi kyllästyttää, vauva laitettiin sänkyyn ja annettiin nukkua monta päivää putkeen.

Pienenä olin yleensä optimistinen. Jos välillä kiukuttikin, kun sukkahousut menivät väärinpäin jalkaan, hetken päästä murheet oli unohdettu. Taas mentiin samalla vauhdilla kuin ennenkin.

Vaikka lapsenakin oli välillä ihmissuhdeongelmia, ne olivat aivan erilaisissa mitoissa kuin nykyään. Riitaa saattoi tulla nukeilla leikkimisestä tai keinumisesta, mutta asia sovittiin heti, ja leikit jatkuivat.

Hui, jos hippaleikissä joutui ottamaan pojan kiinni. Heistähän tuli kammottavia poikabakteereja, ja niitä sitten tartutettiin muihin.

Lapsena olisi varmasti kiva olla vähän aikaa, mutta taidan kuitenkin tykätä enemmän tästä iästä. Ja mikä minua estää menemästä pulkkamäkeen tai kuuntelemasta Smurffeja.

Marika Parkkinen

Kirjoittaja opiskelee Mikkelin Yhteiskoulun lukiossa.

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu