Eräänä iltana eksyin leikkikentälle, samalle, jolla olin pienenä tyttönä leikkinyt mummolassa vieraillessani. Tapaus oli maailmankuvaa järisyttävä, sillä hieman isompana tyttönä olin ehtinyt vaipua siihen harhaluuloon, että sekä leikkikenttä että muinainen lapsuus kokonaisuudessaan olivat oman mielikuvitukseni tuotetta.

Huolimatta siitä, että kenttä oli nähtävästi ollut olemassa tauoitta kuluneet viisitoista vuotta, en kertaakaan ollut edes vahingossa löytänyt sitä - ihme sinänsä pienessä kylässä. Niinpä olin päätellyt, että ne ajat, joina isoäiti talutti minua sinne laskemaan liukumäkeä, keinumaan ja kadehtimaan isompia lapsia, kuuluivat jonkinlaiseen lapsuuden satutodellisuuteen.

Järkytys oli kieltämättä suuri. Hetki, jona astuin hylätyn näköiselle, lumen peittämälle leikkialueelle, oli taianomainen: hiutaleita putoili hiljalleen, ja korvanapeista kuului sopivan haikeaa musiikkia.

Mieleni alkoi välähdellä: kuvat lapsuuden kesäisestä leikkikentästä hypähtelivät esiin sekunnin murto-osaksi kerrallaan, mutta välittömästi ne työnsi tieltään konkreettinen nykyhetki. Lumen hukuttamat kiipeilytelineet, karuselli, josta erottui vain muutama kaiteenpätkä, sekä tärkeimpänä kaikista liukumäki, joka talven uuvuttamanakin seisoi ryhdikkäästi pitäen kiinni riippusillasta, jonka hämärästi muistin ennen vanhaan olleen suosikkiosani koko leikkikentästä.

Hetken aitouden varmistaakseni nousin jopa puoleenväliin liukumäen portaita, joiden jäiseen pintaan olin liukastua.

Omituisella tavalla samaan aikaan olivat läsnä nykyhetken todellisuus ja menneisyyden todellisuus, jota jo kauan olin luullut sepitteeksi. Ne kävivät loppumatonta taistoa mielessäni, ja tuntui kuin en olisi aivan saanut otetta kummastakaan. Myönnettävä se silti oli: lapsuuden leikkikenttä oli olemassa.

En millään muotoa kokenut varauksetonta riemua. Tuntui miltei rajoittavalta tulla täysin arvaamatta oman lapsuutensa tyrmäämäksi. Saatoin vain miettiä, oliko tämä merkki siitä, ettei menneisyydestä saa päästää irti. Vaikea siihen tosin oli enää tarttuakaan: edes liukumäen rappusia en uskaltanut kavuta ylös asti.

Saaramaria Turtiainen

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu