Professori Kaj Nymanin mielestä suomalainen kaupunkisuunnittelu on sinisilmäistä. Arkkitehdit eivät tunnista yhteiskunnassa jyllääviä prosesseja vaan tulevat tukeneiksi niitä. Näin syntyy ympäristöä, jossa emme viihdy.

Kyse on siitä, onko suunnittelija rahan vai ihmisen puolella. Vaikka yksittäinen arkkitehti ei pysty pullikoimaan isosti yhteiskunnallisia virtauksia vastaan, hänen ei silti tarvitsisi omaksua niitä kritiikittömästi. Ei tämä sentään komentoyhteiskunta ole.

Savonlinnan Ahvensalmella asuva Nyman jäi hiljattain eläkkeelle Oulun yliopiston yhdyskuntasuunnittelun professuurista. Kesän kynnyksellä häneltä ilmestyi uusi kirja Sinisilmäisyyden aika. Helsingin Sanomissa sen arvosteleminen oli annettu ympäristöministeriöstä eläköityneelle rakennusneuvokselle Olli Lehtovuorelle. Tämä sinkosi sinisilmäisyysmoitteen professoriin itseensä ja väitti, että Nymanilla on vain vähän kokemusta käytännön suunnittelusta.

– Se ei ole totta. Lehtovuori tietää, että olin mukana silloin, kun yhteiskunnallisiin suhdanteisiin osallistuttiin toden teolla, Nyman kuittaa. Hän tunnustautuu sinisilmäiseksi mielihyvin, jos sinisilmäisyys merkitseekin ammatillisen keskustelun virittämistä perusasioista eikä valtavirtausten myötäilyä.

Suomalaisesta arkkitehdistä tuli joskus 1960-luvun hulluina vuosina sankari, joka tukahdutti ihmisen sisällään. Nyman näkee sen tyypillisenä miehisenä asenteena, joka leimaa myös poliittista kulttuuria – olipa poliitikko mies tai nainen. Media ihailee sellaista.

Yhdyskuntasuunnittelun sankari pääsi tekemään kaupungista omaa taideteostaan hyvinkin vapaasti, kunhan hyväksyi tietyt poliittiset ja taloudelliset ehdot. Käyttäjiltä, asukkailta, kaupunkilaisilta, ei tarvinnut kysyä mitään. Ja sankari pullistelee yhä.

Nyman ottaa tuoreen esimerkin 60-lukulaisen ruutukaavajärjestyksen kummittelusta. Lappeenrannan teknillisen yliopiston laajennuskilpailun voitti kaksi pitkää, samansuuntaista rakennusmassaa, jotka kulkevat yli maiseman täysin maastosta riippumatta. Rakennusten väli omistetaan autoille.

Arkkitehtuurissa aikakaudet toistuvat. 60-lukulainen suurilinjaisuus, viljorevellmäinen sininen viiva tuntuu olevan alan opiskelijoidenkin mielestä taas niin upeeta niin upeeta.

Raha ratkaisi 1960-luvulla kuten ratkaisee 2000-luvullakin, mutta perusteluissa on eroa. 60-luvulla rahanteko vaati aggressiivista kasvupolitiikkaa kulutuskysynnän kautta, työvoiman massamuuttoa maalta kaupunkiin. Tarvittiin asuntoja paljon, nopeasti ja halvalla.

Se merkitsi lähiöitymistä ja elementtirakentamista, sillä englantilais-ruotsalaisiin puutarha-tapioloihin ei ollut varaa. Tätä väkivaltaista ja Euroopan nopeinta rakennemuutosta saatettiin puolustaa ihmisten elinolojen parantamisella. Tänä päivänä perustelut ovat raadollisempia: hyvät sijoituskohteet kannattaa rakentaa.

Helsingissä tämä merkitsee yhteisten rantojen rakentamista, mutta tauti leviää muuallekin. Kun ihmiset pääsevät katselemaan merta tai järveä ikkunastaan, se on muka ekologista. Nykyään ekomyytti käy millaiseen tarkoitukseen tahansa.

Nyt tehdään rahaa tiivistämällä kaupunkia. Se verhotaan kaupunkikulttuuriksi, johon suomalaiset ikään kuin pakotetaan rakentamalla. Ajatus on Nymanin mielestä pöhkö eikä voi toteutua. Vain rakentaminen toteutuu. Eikä se kunnioita olemassaolevaa ja elävää järjestystä, ihmisten arkea, jonka pitäisi olla kaiken suunnittelun lähtökohtana.

VR:n alue Savonlinnassa on Nymanin mielestä tyyppiesimerkki kielteisestä tiivistämishankkeesta. Paikka, jossa on elämää ja jonne ihmiset ovat satsanneet itseään. Paikka, jossa luonto on läsnä ja jolla on kulttuurihistoriallista arvoa. Paikka, jota rakastavat muutkin kuin siellä asuvat. Sellainen paikka pitää tuhota ja rakentaa sinne kerrostaloja. Ei tiedetä edes, onko niille tarvetta. Jos on, löytyisi kyllä muita, huonossa käytössä olevia alueita.

Hanke liittyy ohitustiehen, jolla yritetään ohittaa Savonlinnan oleva järjestys. Kaupunkihan on rakennettu saarille. Ohitustien odottajat elävät vuodesta toiseen myytin varassa. Kuvitellaan, että tien ansiosta liike-elämän usko Savonlinnaan kasvaa. Sitten kun se tulee. Ja ennen kuin se tulee, ei voida tehdä mitään liikenteen järkiperäistämiseksi.

Tietenkin olisi hyvä, jos harvalukuiset läpikulkevat rekat saataisiin pois keskustasta ja jos jalankulkijoille ja pyöräilijöille tulisi lisää tilaa. Mutta hintana olisi suuri miljööarvojen menetys. Vaikka Savonlinna olisi kasvukeskus – mitä se ei ole – niitä arvoja ei kannattaisi riskeerata eikä heittää Suomen hienointa kesäkaupunkia menemään.

Modernistisen myytin mukaan uusi on aina parempaa kuin vanha, vaikka se todellisuudessa merkitsisi olemassaolevan hyvän kadottamista.

Pertti Martiskainen

|Lisää

Keskustelua aiheesta

Aiheesta ei ole vielä keskustelua

Aloita keskustelu