Kirjoittajan mielestä ihmiskuvan muutos näkyy myös siinä, miten lapsiin suhtaudutaan.
Ihmisen arvo projektiyhteiskunnassa
09.02. 01:01
Meressä on kahdenlaisia virtoja: pintavirrat ja syvät pohjavirrat. Joskus syvät pintavirrat menevät eri suuntiin kuin pintavirrat.
Monet yhteiskunnassa ja poliittisessa päätöksenteossa tehdyt päätökset näyttäytyvät pintavirta-päätöksinä, joissa valtion, kuntien ja päättäjien on pakko toimia nopeasti. Silloin ne ovat jopa ymmärrettäviä.
Syvissä virroissa kulkevat eri virrat. Niitä emme aina näe tai emme tiedä niistä.
Otan esille kolme tällaista asiaa. Ensiksi ihmiskuvamme muutos, joka näkyy suhtautumisena lapsiin ja vanhuksiin. Toisena kansalaisyhteiskunnan näkeminen julkisen sektorin uhkaajana. Kolmantena ilmiönä tavallisen elämän muuttuminen projektiyhteiskunnaksi.
Ihmiskuvan muutos näkyy siinä, miten lapsiin suhtaudutaan. Heistä on tullut bruttokansantuotteen osia. Kun ennen lapset olivat lahjoja, nykyään ne ovat sellaisia, joiden takia joudutaan ylläpitämään synnytysosastoja.
Heistä saadaan seitsemän vuoden kuluttua koulussa yksikköhinta, ja pahimmassa tapauksessa joudutaan palkkaamaan uusia opettajia ja koulunkäyntiavustajia. Kun ajoissa emme satsaa tähän lapseen, jälkikäteen sijoitamme lastensuojeluun valtavan summan vuosittain.
Sama kohtelu on vanhuksilla, joita ennen kunnioitettiin, haettiin juhliin ja kärsivällisesti suhtauduttiin heidän heikkenemiseensä ja siihen vaivaan, mitä se toi mukanaan.
Nyt nämä kaksi avutonta ryhmää sotkevat kaupunkiemme ja kuntiemme talousarviot. Heistä on tullut kustannuserä. Laitospaikat ovat kalliita ja ihmisten ikääntyminen ”taloudellinen haaste”.
Toiseksi kansalaisyhteiskunnan näkeminen uhkana johtuu siitä, että emme aina näe nelijalkaa, joka pitää yhteiskunnan pöydän pystyssä. Julkinen sektori, yritykset ja työpaikat tarvitsevat perheitä ja kansalaisyhteiskuntaa. Kansalaisyhteiskunta, joka synnytti meille työväen-, raittius, naisasia- ja sivistysliikkeet, urheilujärjestöt, maaseututoimijat, hengelliset herätysliikkeet, poliittiset puolueet ja muut vastaavat, jotka ovat alhaalta päin syntyvää toimintaa.
Tällainen toiminta voi olla hyvinkin spontaania. Se ei aina ole hyvin organisoitua ja hallinnollisesti alussa jopa huonosti toimivaa. Mutta se on aina merkki kansalaisten aktiivisuudesta ja kansalaisvastuusta. Mutta heti kun kansalaisyhteiskunta tulee kunnan kukkarolle, päättäjät hätääntyvät, että taas ne ovat vaatimassa tiloja, avustuksia ja juhlapuhujia.
Jos näkisimme tämän kansalaisyhteiskunnan myönteisenä, sosiaalisuutta lisäävänä, eriarvoisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevänä sekä myös pitkässä juoksussa taloudellisuutta vahvistavana, emme niin usein joutuisi törmäyskurssille sen kanssa.
Kolmas asia on projektiyhteiskunta, jonka kääntöpuolta emme näe.
Kirjassa Projektiyhteiskunnan kääntöpuolia (toim. Kati Rantala & Pekka Sulkunen. Gaudeamus 2007) kuvataan suomalaisen yhteiskunnan valtajärjestelmää, joka on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Se näkyy päätöksenteosta tai hallinnosta.
Uuden hallintomallin avainsanoja ovat projektit, ohjelmat ja arviointi. Sen iskusanoja ovat ”tehokkaammin, nopeammin ja edullisemmin”.
Pahimmillaan projektiyhteiskunta voi heikentää demokraattisuutta, eikä se välttämättä ole tehokas, vaikuttava ja rationaalinen.
Oppilaitoksissa tämä tiedetään, ja vähenevään perusrahoitukseen tarjotaan ”korvamerkittyä” rahoitusta. Projektit eivät voi korvata normaalia perustoimintaa. Työntekijä, joka tekee perustyötään hyvin, ei ole projekti.
Jos työtön, lomautettu, mielenterveyskuntoutuksessa oleva ja muutaman sadan euron tuloilla elävä kuntalainen olisi projekti, hän voisi käydä lähikirjastossa ja kuntapalveluissa pari vuotta, mutta että pysyvästi se on jo toinen asia.
Pintavirroissa näemme enemmän, mutta syvissä virroissakin on elämää. Joskus ne kulkevat eri suuntaan. Korjaavasta politiikasta painopistettä olisi siirrettävä ennakoivaan politiikkaan.
Teuvo V. Riikonen
Kirjoittaja on
savonlinnalainen rehtori, kirjailija ja Kristillisdemokraattien 1. vara-
puheenjohtaja.
