Fanius ja fanitus Suomessa
13.03. 01:10
Suomessa usein huhuillaan fanikulttuurin perään. Oikeastaan kaikki isoimmatkin lajit haluaisivat nostaa profiliaan nimenomaan fanikulttuurin saralla.
Aika usein olemme törmänneet siihen, että huippuhetkillä ja menestyksen seuratessa myös kannattajamäärät kasvavat. Fanituotteita ostetaan enemmän, ja pääsyliput menevät kuin kuumille kiville.
Hetkittäisiä buumin nostattajia ovat viime vuosina olleet esimerkiksi miesten lentopallojoukkue Mauro Berruton johdolla ja Markku Uusipaavalniemeen lopulta henkilöitynyt curling-huuma Torinon olympialaisissa 2006.
Alueellisia esimerkkejä löytyy muun muassa jääkiekosta. Ässät sai koko Porin sekaisin muutama vuosi sitten, ja Vaasa samaistui Sportin taistoon liigakarsinnoissa viime keväänä.
Mutta mitä tapahtuu, kun joukkue tai yksilöurheilija ei menestykään? Vancouverin mitalisaaliin jäätyä tavoitteita ohuemmaksi, löytyi vain harvalle urheilijalle myötätuntoa. Lyötiin lyötyä, ja moni pääsi toteamaan: ”Mitä minä sanoin!”.
Eikö juuri noilla hetkillä urheilija tai joukkue tarvitse eniten tukea? Eikö juuri silloin urheilija halua apua epäonnistumisen käsittelyssä ja kannustavaa ilmapiiriä tulevaisuutta kohden?
Fanikulttuuria miettiessäni ajatukseni siirtyvät väkisinkin lempiurheilusarjaani, Englannin valioliigaan. Englannissa lapsi syntyy kannattamaan tiettyä joukkuetta. Siitä joukkueesta tulee jollei nyt aivan uskonnon korvike, niin ainakin palvonnan kohde.
Joukkueen suoritukset määrittelevät myös yksittäisten fanien hyvinvoinnin. Yhdessä menestytään, yhdessä kaadutaan.
Minun joukkueeni on Arsenal Pohjois-Lontoosta. Arsenalin siirryttyä vanhalta, perinteikkäältä ja pienemmältä Highburyn stadionilta uudelle massiiviselle Emirates-stadionille menetti seura osan vanhoja kausikorttilaisiaan. He eivät hyväksyneet muutosta kaupallisempaan suuntaan.
Toinen esimerkki tuohtuneista faneista on nähtävissä jokaisessa Manchester Unitedin ottelussa Old Traffordilla.
Fanit eivät hyväksy amerikkalaisia omistajiaan ja pitävät protestin merkiksi vihreäkeltaisia huiveja, jotka pohjautuvat sadan vuoden takaisiin Manun väreihin.
Miten asiat ovat Savonlinnassa? SaPKolla on pieni ja sitkeä kannattajakuntansa, joka asianmukaisesti pukeutuu pelipaitoihin, ja ainakin joskus he ovat myös rummun kanssa liikenteessä.
Silti Talvisalon tunnelma jää usein kolkoksi, eikä siihen erityisemmin auta edes parhaansa tekevät cheerleaderit.
Saimaa-Volleyn otteluiden tunnelmaa on kehuttu, mutta ei heilläkään siellä mitään erityistä ole. Jouko Palorinteen tulon jälkeen SaVo on selvästi koittanut lähestyä fanejaan, ja esimerkiksi virtuaaliset laitamainokset ovat hieno keksintö.
Tunnelma koostuu kuitenkin ainoastaan vähistä (mutta täysistä) istumapaikoista ja taputuksesta. Ei ole rumpuja eikä lauluja, ei yhteisiä kannustushuutoja.
Minä kannoin oman korteni kekoon viime keskiviikkona, kun kavereideni kanssa olimme Muuramessa SaVoa kannustamassa.
Miikka Neuvonen
Kirjoittaja on savonlinnalainen 24-vuotias kielten ja liikunnan opiskelija, joka on aktiivinen urheilija ja penkkiurheilija.
miikka.neuvonen@gmail.com
