Jukka Rasilainen (Scarpia) ja Kristin Lewis (Tosca) tekevät Tosca-oopperan toisesta näytöksestä trillerin, joka voi päättyä vain kiusatun naisen epätoivoiseen tekoon. Tosca ei ole hempeää romantiikkaa.
03.07.2010 22:12
Giacamo Puccini: Tosca. Ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhlilla 2.7. Musiikin johto: Philippe Auguin, ohjaus: Keith Warner, lavasteet ja puvut: Jason Southgate. Rooleissa mm. Kristin Lewis, Aleksandrs Antonenko, Jukka Rasilainen. Savonlinnan oopperajuhlakuoro- ja orkesteri, valm. Matti Hyökki, Iloinen lapsikuoro, valm. Leena Astikainen.
Toscan ensi-ilta päättyi pitkiin, rytmikkäisiin suosionosoituksiin ja nimiroolin laulaneen Kristin Lewisin liikutuksen kyyneliin. Yleisö nousi seisomaan Vuoden taiteilijalle hurratessaan.
Tosca on osuva sekoitus perinteisestä pukudraamaa ja uutta psykologista oivallusta. Ohjaaja Keith Warner on etsinyt henkilöihin syvyyttä ja inhimillisyyttä, tuonut tarinaan trilleri-tunnelmaa ja kärjistyksiä.
Kun tähän yhdistää Philippe Auguinin tarkan musiikillisen tulkinnan ja vahvan solistikaartin, syntyy teos, joka sai yleisön huokailemaan.
Jason Southgaten runsas näyttämökuva herätti ristiriitoja. Lavalla on roomalainen hautausmaa, jossa seisovat sukumausoleumit, hautakivet, hylätyt rattaat, toisaalla kohoaa puutarha ja siintää Sant’Angelon linna.
Keskellä on sarkofagi, joka muuttuu pöydäksi. Hautaholveista tulee vankikoppeja.
Runsaus on linjassa ohjaajan pulppuavan mielikuvituksen ja henkilöiden monitahoisuuden kanssa. Warner käyttää koko laajaa lavaa rohkeasti, ja Wolfgang Göbbelin valot luovat aavemaista tunnelmaa.
Symbolisesti ja visuaalisesti hienoimpia hetkiä oli kuorokohtaus, jossa haudoista nousseet tervehtivät tappajaansa Scarpiaa natsi-tervehdyksellään. Kuoro oli kovassa iskussa, ja lapsikuoro toi lavalle iloa ja eloa.
Kristin Lewisin Tosca ei ole jyräävä diiva, vaan pelokas ja herkkä nainen, joka rimpuilee epätoivoisen tilanteen syövereissä.
Lewis tuntui alussa jännittävän ensi-iltaa, mutta pian ääni maalasi niin suloisia unelmia kuin syvää halveksuntaa.
Herkkävaistoinen tulkinta sai yleisön haltioihinsa. Lavan suurin hurmuri oli spinto-tenori Aleksandrs Antonenko, Cavaradossi. Ääni on samalla vahva, kirkas ja lyyrinen.
Cavaradossin E lucevan le stelle oli yksi illan huippukohta. Antonenko herkutteli suloisenhaikealla jäähyväismelodialla. Laulajaa edeltävä herkkä klarinettisoolo häikäisi.
Suomalaisia on tänä vuonna vain yhdessä suuressa roolissa, Scarpiana. Jukka Rasilainen teki herkullisen, lähes mielipuolisen tulkinnan pahuuden ruumiillistumasta.
Scarpian kyyninen hymy seurasi Toscan ja Cavaradossin keskustelua rakkauden ja kuoleman välillä, ja tähän irvokkaaseen hahmoon ruumiillistuivat kaikki historian hirmuhallitsijat. Rasilaisen Scarpia on kieroutunut, väkivallasta nauttiva mielipuoli.
Rasilainen saa vahvaan, kantavaan ääneensä hellyyttä, ivaa ja raivoa.
Matias Tosi lauloi komeasti Angelottin pienen basso-osan, ja yleisö uskoi hänen myös laskeutuvan alas linnanmuuria. Onneksi laskun teki taitava avustaja.
Stefan Szkafarowskyn Sakristaanina oli eloisa karikatyyri. Suomalaisväriä antoivat aina vahva Hannu Jurmu hännystelijä-Spoletana sekä nuoret Timo Riikonen ja Matti Turunen santarmin ja vanginvartijan rooleissa.
Savonlinnalaisen Anna Puumalaisen kirkas ääni sopi paimenpojan lauluun.
Philippe Auguin ja oopperajuhlaorkesteri ovat loistelias yhdistelmä. Yhteisymmärrys on rikkeetön.
Auguin luo suuri kaaria ja rakentaa järisyttäviä purkauksia. Hän antaa melodioiden laulaa, pudottaa orkesterin välillä lähes kuulomattomaksi, piiskaa välillä hurjaan hehkuun. Musiikki elää, tempaa mukaansa ja tukee libreton draamaa.
Oopperajuhlaorkesteri soittaa aina hyvin, mutta tällä kertaa erityisen vakuuttavasti.
Yksi suurimpia hetkiä on käyrätorvien vääjäämätön, rajattomana raikuva julistus teloituksen jälkeen. Siinä muuttuu lähes iloinen, toistuva melodia viattomasta rallatuksesta järkyttäväksi totuudeksi. Ristiriitaisten tunteiden vyyhti purkautuu, Cavaradossin kuolema järkyttää.
Auguinin tulkinnassa nousee tämä hetki teoksen draamalliseksi huipuksi, ja Toscan kuolemanhyppy on vain väistämätön seuraus.
Riitta-Leena Lempinen-Vesa
