Päivi Niskasen helkkyvä sopraano on tärkeässä osassa Teatteri lumo -näytelmän käänteissä. Vartijana Lauri Kortelainen.
20.04.2010 14:03
Teatterin lumo, Savonlinnan teatterin 95-vuotisjuhlateos, ohjannut, koonnut ja kirjoittanut Ritva Söderström., musiikin sovitus, kapellimestari: Mika Siekkinen. Ensi-ilta 21.11.
Yleisö taputti rytmikkäästi pitkään Teatterin lumo -kavalkadin päätyttyä lauantai-iltana. Takana oli melkoinen matka näytelmistä, tyyleistä, teksteistä, tunnelmista ja aikakausista toiseen. Musiikki vei Beethovenista Neumanniin ja Mustalaisruhtinaasta Chydeniukseen.
Välillä piti nauraa silmät sikkurassa, välillä miettiä syviä ja joskus oli ihan ulalla. Materiaali on kerätty 23 näytelmästä.
Ilta pursuaa musiikkia: lauluja on yli 30, kaikki nautittavasti esitettyinä. Mika Siekkisen sovitukset eivät sekoita tyylejä, vaan toistavat alkuperäistä. Suuresta orkesterista odotti lähtevän jännittävämpiäkin tehoja, nyt sille jäi säestäjän rooli. Soitto oli toki mainiota.
Miksihän Chydeniuksen mu-siikki oli niin suuressa roolissa? Muutakin musiikkia olisi löytynyt vuosien varrelta, myös Savonlinnaa varten sävellettyä.
Päivi Niskanen ja Lasse Pajunen urakoivat lauluja. Valovoimaisen Niskasen sopraanon varassa on paljon. Kaikki näyttelijät laulavat mainiosti, ja yhteislaulut ovat juurevia. Tansseissa on oivallusta ja huumoria.
Teatterin lumo on ennen kaikkea Savonlinnan teatterin työntekijöiden, varsinkin näyttelijöiden taidonnäyte. He muuntautuvat nopeasti hahmosta toiseen. Rytmi, tunnelmat, tapahtumien suunta vaihtuvat hetkessä, hassusta tulee vakava, pelottavasta naurettava.
Aleksis Kiven kieli istuu yhtä hyvin kuin nyky-Suomen arkikuvaus, Shakespeare muuttuu hetkessä Arvo Saloksi.
Fysiikka ja muistikapasiteetti ovat kovilla. Tanssitaan, kiipeillään, juostaan ja tehdään vähän akrobatiaakin samalla, kun lasketellaan tekstiä, joka on ristiriidassa näkyvän tapahtuman kanssa. Puvut vaihtuvat lennossa.
Näytelmien ja laulujen läpi mennään sellaista vauhtia, että katsojan on parasta lopettaa turha pähkäily. Menee vain mukaan, milloin patetiaan tai dekkariin, milloin tragediaan, milloin farssiin tai julistukseen. Välillä voi antaa musiikin viedä.
Parhaimmillaan Lumo tarjoaa ihanan absurdia hulluttelua, jossa alun perin vakava teksti saa hulvattoman uudelleen tulkinnan. Romeo on sulakkeita vaihtava näyttämömies, joka tuskin kuulee Juliansa lemmenvaloja. Kohtaus kuului illan helmiin, samoin kuin kolmiodraama, jossa piika ja emäntä syöttivät kananmunia renki-Eerikille.
Raastava avioliittodraama muuttuu humalaisten hupsuksi sössötykseksi, suomalaiset sekoilevat Leningradissa. Upea hetki on Cabaret ja sen ihanat ”naiset”. Ritva Söderström saa näyttelijöistä irti vaikka mitä.
Mervi Koskinen loistaa hulluissa rooleissaan, Mikael Kokko muuntuu militantista turistiäijäksi, Matti Ruuskan Amadeus riemastuttaa, Aino Mankonen pursuaa vauhtia ja intoa, ja Lauri Kortelainen on ihana renkilurjus.
Pulma on materiaalin paljous ja se, että kaikkea ei ole raaskittu kääntää nurinniskoin. Välillä ollaan oikeasti tosia. Rakkauslauluista ei irtoaa ironiaa, revolverin heiluttelu ei ole hauskaa, ja hiirenloukku toistuu liikaa.
Taustakuvat alleviivaavat tekstiä yksi yhteen: Vapauslaulun takana kaatuu Berliinin muuri, Lapualaisoopperan taustalla ovat 30-luvun kuvat ja Myrskyluodon Maijaa lauletaan meren velloessa.
Katsoja menee sekaisin: mikä tämä lopulta tahtoo olla? Ratkiriemukas kabaree, jossa kieli poskella väännellään klassikkoja, vai vakava julistus vai vaaleanpunainen lauluromanssi? Kehyskertomuskin oli turha.
Ajatus ja toteutus ovat loistavia, kokonaisuus kaipaisi tiivistämistä ja fokusointia.
Riitta-Leena Lempinen-Vesa
