29.06.2010 10:41 | Päivitetty 30.07.2010 11:02
OSA 1/33
Kari laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäisi suun kämmensyrjään ja katseli vaivihkaa ympärilleen. Terassilla oli väljempää kuin tuntia aiemmin. Aurinko oli jo kiertänyt piiloon kivitalojen taakse, varjot käyneet pitemmiksi.
Karia se ei häirinnyt. Ei hän Kolmeen Kaisaan aurinkoa ollut tullut ottamaan, vaan kuppia ja uuden keikan. Hän oli ymmärtänyt pukeutua farkkuihin ja nahkatakkiin, toisin kuin muissa pöydissä shortseissa ja t-paidoissa värisevät amatöörit.
Kari sytytti tupakan, vilkaisi kadulle. Kurvin liikenne soljui alhaalla niin kuin aina tähän aikaan vuodesta: juohevasti. Juhannuksen jälkeen Helsinki oli kuukauden kuin mikä tahansa maaseudun kituvista muuttotappiokylistä, hiljainen ja huonovointinen. Kaikki vienoakin lehmänlannan hajua geeneissään kantavat olivat viipottaneet synnyinseuduilleen rehentelemään, kuinka kovaa niillä cityssä meni. Tai melkein kaikki, muutamalla oli muista pöydistä kantautuvista murteista päätellen jäänyt putki päälle ja maalle pako unohtunut.
Kari tunsi humalan hiipineen päänuppiinsa ja jalkoihinsa. Äsken hakiessaan sisältä uuden tuopin, hän oli ollut kompastua kahteen portaaseen joita pitkin terassille laskeuduttiin. Hän oli kuullut kompurointinsa perään naurua, mutta ei ollut ollut huomaavinaan. Työnvälittäjä oli jo vartin myöhässä. Kari yritti skarpata: silmät näyttivät kaiken jo tuplana, tyhjän tuopinkin. Toisaalta siinä oli oma sumea logiikkansa, silmiä oli kaksi.
Harmitti, ettei pikkuveli ollut lähtenyt seuraksi, vaan oli jäänyt kotisohvalle makoilemaan ja jättänyt työasiat hänen hoidettavakseen. Sen jälkeen kun lama alkoi, leipä oli ollut tiukassa. Hän se oli joutunut heille kaikki keikat hoitamaan.
Hannu ei saanut yksinään oikein mitään aikaiseksi, vaikka oli jo 19, häntä vain kuusi vuotta nuorempi. Äitivainaa oli arvellut veljen perineen vetelyyden isältään. Muuta perittävää äijältä ei ollut jäänytkään. Toisaalta, ei äidistäkään varsinaisesti mitään ahkera-lissun mielikuvaa ollut muistiin jäänyt. Uutterasti se oli kyllä käynyt sossusta rahaa ruinaamassa, niin kauan kuin jalat olivat pysyneet alla ja henki pihissyt sen verran, että sai kulloisenkin tarpeensa soperrettua.
”Kiuru?” tumma miesääni kysyi.
Jatkuu huomenna...
OSA 2/33
”Kiuru, vai? Se on tarpeeks liki siinä tapauksessa, että toi toinen tuoppi on mulle”, Kari sanoi.
Kahden tuopin kanssa pöydän luona seisova laiheliini iski tuopit pöytään ja istui Karia vastapäätä.
”Mikä sun nimi sit oli?” laiheliini kysyi. Keski-ikäisen ja valkohiuksisen miehen mannemainen puhesoundi oli räikeässä ristiriidassa ulkoisen olemuksen kanssa.
”Kuikka”, Kari vastasi kostutettuaan ensin kurkkunsa.
”Lintu kuitenkin”, mies sanoi. ”Mä olen Kemppi.”
”Mistä sä tunnistit mut?”
”Lehtonen kerto sun tuntomerkit”, Kemppi sanoi. ”Ei voinu erehtyä.”
Kari huomasi Kempin katseen laskeutuvan vasempaan käteensä. Okei, Lehtonen oli osannut asiansa. Ei tällä samalla terassilla kai kovin montaa miestä istunut, joiden vasurista puuttui sekä nimetön että pikkurilli. Kuikka tai kiuru, lintu vai kala, tunnistaminen oli helppoa silloin kun Kari ei istunut kädet taskussa.
”Onnettomuus?” Kemppi nyökkäsi kohti kättä.
”Ei. Pari pientä väärinkäsitystä eräpäivien suhteen”, Kari sanoi. ”Mut en mä tänne omaelämäkertaa tullu sanelemaan. Mä soitin Lehtoselle ihan muista syistä, ku että mä olisin pikakirjottajaa vailla.”
Kemppi naurahti, Kari ei. Kemppi käytti huuliaan tuoppinsa reunalla ja vakavoitui. Mies vilkaisi ympärilleen, nojautui pöydän ylle. Karin mielestä ele oli tyhmä ja amatöörimäinen. Sama kuin mies olisi tullessaan tökännyt terassipöydän päivänvarjottomaan reikään kyltin, jossa olisi lukenut Varattu hämäriin bisneksiin. Karia alkoi jo kaduttaa eilinen Lehtoselle soittonsa. Se oli hetken mielijohde, joka oli syntynyt pankkiautomaatilla. Heinäkuu: Suomi oli kiinni ja hän oli auki.
”Nykyinen hallitus on hoitanut helvetin huonosti tätä nuorisotyöttömyyttä”, Kemppi kähisi.
”Vai niin”, Kari vastasi normaalilla äänellä.
”Lehtonen kerto, että sä olisit broidisi kanssa kevyttä kesäduunia vailla”, Kemppi sanoi.
”Muotoillaan näin, että ensisijaisesti me ollaan rahaa vailla, ja vasta sit duunia”, Kari sanoi. ”Mitä sulla olis tarjolla? Sen mä voin sanoo heti, että mihinkään Suonenjoelle me ei lähetä. Senga Senganat ei oo meiän juttu.”
Kemppi tarkkaili hetken Karia ja nyökytti lopulta päätään.
”Mulla ei ole suoraan mitään. Mutta mulla on kontakti, jolla on, jos mä näytän vihreetä valoa.”
”En mä mitään tuikkistakaan tänne tullu leikkiin”, Kari kysyi ”Kuka se on?”
Jatkuu huomenna...
OSA 3/33
”Antti Litja”, Kemppi murahti kämmenensä suojasta vilkaistuaan, ties monennen kerran tulonsa jälkeen, ympärilleen. Jos ei joku terassilla ollut kiinnittänyt huomiota heihin, niin ihme oli. Kas kun Kempillä ei ollut yllään poplaria, borsalinoa, tekoviiksiä ja aurinkolaseja.
”Se vanha näyttelijä?” Kari oli ihmettelevinään. ”Onko laitosteatterin näyttelijöillä niin helvetin huonot liksat, että ne joutuu eläkkeelle jäätyään kaapimaan leivän päälle margariinirahat rötöstelemällä?”
”Ei. Tai siis en mä näyttelijöiden eläkkeistä mitään tiedä, mutta tää Litja on ihan eri mies”, Kemppi vastasi. ”Ihan eri”, se toisti painokkaasti.
Kari sytytti uuden tupakan ja puhalsi Kempin pään yli. Mies oli paitsi amatööri, myös huumorintajuton. Siinä oli kaksi huonoa ominaisuutta liikaa yhdelle miehelle tällä alalla ja pani miettimään, minkälaiseksi tolloksi kuuluisan veteraaninäyttelijän kaima mahtaisi osoittautua.
”Kiinnostaako?” Kemppi suhahti.
Kari kävi läpi tilannettaan ja pohti, kannattiko Kemppiin ja Antti Litjaan uhrata enempää aikaa. Hän tuhkisti tupakkaa, Kempin katse seurasi hänen kättään. Karistusliike muistutti katkerasti siitä, ettei lompakon paino nahkatakin povessa ollut viime aikoina varsinaisesti vetänyt vasenta olkaa oikeaa alemmas.
”Voin mä kuunnella”, hän lopulta sanoi.
”Tää menee niin, että jos valo on mun puolesta vihreä ja sulla on sama tunne, niin mä annan sun puhelinnumeron Litjalle”, Kemppi vastasi. ”Ja kun se soittaa, silloin sä kuuntelet.”
Kuulosti koko ajan huonommalta. Karin olisi tehnyt mieli lopettaa pelleily ja sammuttaa vastapäätä suhisevalta laiheliinilta kaikki valot saman tien. Mutta rahapula pakotti hänen nyrkkinsä puristumaan ainoastaan tiukemmin tuopinkahvaan.
”Millon se sit soittaa?” Kari kysyi.
”Sittenhän sä kuulet, kun taskussa pirisee”, Kemppi hymyili vinosti.
Kemppi kuvitteli olevansa tilanteen herra, Kari ajatteli, napinpainaja, jonka antamien sähköshokkien tahdissa hän hytkyisi kuin pieni pupu. Se oli selvästi katsellut liikaa amerikkalaisia sarjoja ja unohtanut sen tosiasian, että se asui itse Suomessa, jossa miehet ei hytky kuin ainoastaan elintä pisuaarilla ravistellessaan.
”Se on sit satanen”, Kari sanoi ja ojensi kätensä.
”Mistä muka?” Kemppi kysyi.
”Siitä että mä kuuntelen, kun pirisee”, Kari vastasi hymyilemättä.
Jatkuu huomenna...
OSA 4/33
”Miten niin?” Lehtosen ääni kysyi.
”Mä halusin vaan varmistaa, että voiko niihin luottaa?” Kari katsoi kännykkään puhuessaan metrojunan ikkunasta ohi kiitäviä alakuloisia maisemia. Kesä ja jatkuva valohoito paljasti sen, minkä talvi ja pimeys armeliaasti kätkivät: Helsinki, etenkin kaupungin itäpuoli, oli helvetin ruma. Harmi, ettei metrorataa oltu louhittu keskustasta Mellunmäkeen saakka maan alle. Olisi voinut lepuuttaa silmiä omassa heijastuksessaan lehtivihreään sonnustautuneen ankeuden sijaan.
”En kai mä sua suden suuhun olisi työntänyt”, Lehtosen ääni vastasi. ”Kemppi on ok. Mä olen ennenkin hoitanut sille miehiä. Ei ole kukaan valittanut.”
”Entäs tää Litja?”
”En mä siitä mitään tiedä. Mutta hei, Kari. Vaikket sä niihin luottaisi, niin sä voit luottaa muhun”, Lehtonen sanoi.
”Viimeksi ku mä luotin suhun, niin mä istuin vuoden”, Kari sanoi.
”Tekevälle sattuu”, Lehtosen ääni sanoi. ”Enkä mä sinuna nyt ihan hirveesti muutenkaan huutelisi ihmisten luottokelposuuden perään. Silti sä tiedät, että jos mä jotain sanon, niin mä kanssa yritän pitää siitä kiinni. Mutta en mäkään täydellinen ole. Et kai sä nyt enää niistä koroista kanna kaunaa?”
Karille tuli kylmä, vaikka vaunussa oli ummehtunut ja hikinen ilma. Kari vilkaisi vaistomaisesti sormiaan, tai pikemminkin tyhjää kohtaa nyrkistä, josta sormet puuttuivat.
”En. Se oli molemminpuolinen erehdys”, hän kuuli sanovansa. ”Mulla on vaan niin huono matikkapää.”
”No niin”, Lehtosen ääni sanoi. ”Niinku mä olen sanonut, niin mun puolesta me ollaan oltu sujut siitä lähtien, ku sä lusit etkä laulanut. Sen takia mä hoidinkin sulle tän kontaktin, kun sä soitit. Mä ajattelin, että säkin ymmärrät, että elämässä pitää katsoa eteenpäin, ettei törmää tiiliseinään. Ymmärrätsä?”
Kari sanoi ymmärtävänsä ja huolehtivansa ehkä turhaan juuri sen takia, ettei ollut erityisemmin kiintynyt tiiliseiniin. ”Etenkään sillon ku niitä on joka puolella.”
”Hoidatte broidis kanssa homman himaan ja katellaan sit vaikka lisää”, Lehtosen sävy oli käymässä jo kärsimättömäksi.
”Mikähän se homma on?” Kari kysyi.
”Luuletsä että mä utelen, jos joku tilaa multa miehiä?”
”En”, Kari sanoi.
”Hyvä. Ja sähän se mulle soitit työtä vailla”, Lehtonen sanoi ja sulki puhelun.
Samassa metro alkoi hidastaa. Seuraava asema oli Kontula, kotipysäkki.
Jatkuu huomenna...
OSA 5/33
Kari katseli edessään kohoavaa tornitaloa hetken, ennen kuin käveli olutsalkut käsissä kituliaan nurmikon poikki porraskäytävään. Seitsemännessä kerroksessa sijaitseva kaksio oli hänen lapsuudenkotinsa. Nykyään vuokraläävä oli pikkuveljen nimissä. Äidin kuoleman jälkeen Helsingin kaupungin asuntoasiaintoimisto oli yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa päätynyt siihen, että kaikki osapuolet pääsivät vähimmällä vaivalla muuttamalla ainoastaan asunnonhaltijan nimen äidistä pikkuveljeksi. Kenenkään ei tarvinnut muuttaa, minkään muun ei tarvinnut muuttua: sossu hoiti yhä vuokran, Hannu asumisen. Ja useimmiten myös Kari. Tänne hän aina loppujen lopuksi takaisin päätyi, milloin linnasta, milloin jonkun kottaraisen kyljestä kuin joku bumerangi.
Kari huokasi tahtomattaan ja paineli hissille. Enempää omaa elämää ei viitsinyt miettiä. Se oli pakko myöntää, että ihan kaikki ei ollut mennyt niin kuin pentuna oli haaveillut. Ei mikään. Hän oli jo 25-vuotias: takana oli Kontulan lähiöjengin liimanhaistelusta liikkeelle lähtenyt narkkarin ura, joka oli päättynyt kaksi vuotta sitten välittäjänä tehtyyn spiidiohariin ja sormien palamiseen.
Kamasta kuivilla hän oli onnistunut pysyttelemään jo yli vuoden, vaikka vankilassa oli välillä tiukkaa tehnytkin. Päihteetön osastokin osoittautui päihteettömäksi vain jos oma kantti kesti: välillä tuntui että muurien sisällä kamaa oli enemmän tarjolla kuin Helsingin kaduilla. Riippuvuudesta hän oli päässyt, mutta rehellisyyteen voimat eivät riittäneet. Hän mietti hissin kitkuessa korkeuksiin hetken Hannua. Pikkuveli oli 19, sillä oli kaikki ihanuus vielä edessä. Se oli neitsyt vielä lusimisenkin suhteen. Kari oli luvannut pitää äidilleen Hannusta huolta. Äiti ei ehkä ollut tarkoittanut ihan sitä, mihin suuntaan hän nyt oli velipoikaa viemässä.
Äiti ei ymmärtänyt, kuinka vaikeaa pikkuveljen kanssa oli. Vastoin äidin olettamusta Hannu oli vetelyytensä lisäksi perinyt äijältä myös älynsä ja päivä päivältä velipojan naamakin alkoi muistuttaa yhä enemmän isävainaata. Pikkuveli oli siis harvinaisen tyhmä ja ruma.
Kari roplasi lukon auki, jätti olutsalkut eteiseen ja paineli suoraan olohuoneeseen. Hän avasi ikkunan ja parvekkeen oven. Kannabis lemusi imelänä siivoamattoman asunnon tunkkaisen perustuoksun yllä.
Jatkuu huomenna...
OSA 6/33
Hannu kuorsasi makkarissa munasillaan. Pikkuveljen kainaloon käpertyneenä makasi yhtä alaston tyttö, jonka juurikasvu paljasti mustan pörrötukan olevan peräisin purkista, ei peritty. Kari ravisteli Hannua. Ainoa vaikutus oli se, että veli kääntyi kyljelleen ja hamusi pussilakanaa ylleen. Kari herätti tytön.
”Mitä nyt?” tyttö lopulta sammalsi ja nousi istualleen.
”Aika hipsiä himaan”, Kari sanoi.
Tytön katse hapuili ympäri huonetta, tarttui hetkeksi vieressä rohisevaan ja kuolaavaan Hannuun. Tyttö ravisteli päätään ja hieroi levinneitä meikkejään. Kari kumartui, poimi vähät vaatteet sängyn vierestä.
”Pue”, Kari heitti vaatekasan tytön viereen.
”Mikä sä oot mua määräilemään?” tyttö sanoi. Haastava ilme kertoi sen olevan heräämässä.
”Mä asun täällä”, Kari sanoi. ”Omistan tän kämpän.”
Tyttö vaikutti epävarmemmalta, mutta ei antanut periksi.
”Mut kutsuttiin tänne.”
”Joo ja nyt ne kutsut on ohi”, Kari sanoi. Kärsivällisyys oli pettämässä. ”Mikä sun nimi on?”
”Bella”, tyttö vastasi.
”Sulla on kaks minuuttia aikaa, Bella. Sit mä heitän sut käytävään vaikka alasti”, Kari sanoi.
Bella näytti uskovan. Hyvä. Tyttö alkoi kihnuttaa alushousuja ylleen. Kari käänsi selän, meni ikkunan eteen. Tytön taipeita kirjoivat tykitysmustelmat ja ruvet.
”Outo nimi muuten”, Kari sanoi. ”Bella.”
”Miten ni?” Bella kysyi. ”Se on italiaa ja tarkottaa kaunotarta.”
”Joo, just sitä mä meinaankin. Ei sovi yhtään sulle. Paremmin sulle sopisi nimeksi Bruttona.”
”Mitä se tarkottaa?”
”Sä voit kysyä sitä vanhemmiltas, ku ne kerran osaa italiaa.”
”Miksetsä voi sanoa?”
”Jos sä välttämättä vaadit”, Kari sanoi. ”Rumilus.”
”Haista vittu”, Bella sanoi Karin selän takana.
Kari kuuli, että tylyys oli saanut tyttöön vauhtia. Hän ehti laskea kahdeksaantoista, kun ovi kävi.
”Vitun vammanen!” Bellan ääni kaikui vielä asunnossa.
Kari kääntyi ja katsoi Hannua. Edes huuto ei ollut saanut pikkuveljeä tolpilleen. Kun Kari lähti kylpyhuoneeseen, hän näki toisen olutsalkun kadonneen eteisestä. Ruma Bella oli loukkaantunut ja kostanut. Laskiessaan vettä ämpäriin Kari mietti, oliko ollut turhan tyly tyttöä kohtaan. Paskat, hän päätti katsoessaan peiliin: maailmaan verrattuna hän oli silittänyt tyttöä kuin kissanpentua. Pääasia ettei tyttö ollut muistanut häntä kahden vuoden takaa, entistä satunnaista spiididiileriään.
Jatkuu huomenna...
OSA 7/33
Hannu istui olohuoneessa kalsarisillaan ja kuivasi hiuksia. Kari seurasi pöydän toiselta puolen. Pikkuveli oli herännyt kiroillen vesiherätykseen ja yrittänyt huitaista nyrkillä, ohi tietysti. Hannu oli rauhoittunut, kun hän oli kertonut tuoneensa olutta.
”Mistä sä roudasit sen tänne?”
”Minkä?” Hannu katsoi pöllähtäneen näköisenä ja kulautti olutta tölkistä ennen kuin jatkoi pyyhejumppaa.
”Sen muijan.”
”Ai Bellan? Mä kävin ostarilla hakemassa röökiä.”
”Ja se tuli kaupan päälle?”
”Ei ku mä törmäsin siihen”, Hannu selitti. ”Se kävi täällä muutaman kerran talvella. Sillon ku sä olit Sörkassa.”
”Kai sä käytit kumia?”.
”Tä? Ei mulla mitään tauteja ole”, Hannun ääni pyyhkeen sisältä tiuskaisi loukkaantuneena.
Kari huokasi, mutta ei viitsinyt paljastaa, että hänen tietääkseen, jos Bella ei ollut parantanut tapojaan, taudin tartuntasuunta oli ihan toinen. Tyttö ei selvästikään ollut yhdistänyt häntä samaan pitkätukkaiseen, laihaan katkokävelijään, jonka kanssa oli tehnyt kauppaa pari vuotta sitten jonkun kerran Kalliossa. Ihme että hän itsekään oli tunnistanut tytön, hänellä oli sameita muistikuvia niistä vuosista, jolloin Speedy Gonzales oli alkanut elämässä tarkoittaa jotain ihan muuta kuin Meksikon nopeinta hiirtä. Vuosi puntteja linnassa, sänkitukka pukinparralla ja pari puuttuvaa sormea olivat kuin naamiaisasu. Moni ex-tuttu käveli nykyään ohi tervehtimättä, ja hyvä että käveli.
”Saitsä fyrkkaa?” Hannu kysyi ja heitti pyyhkeen olan yli sohvan taa.
”Mä sain duunia”, Kari sihautti auki uuden oluen. Lämmin kuohu levisi kannelle ja sormille. ”Duuni on rahaa. Saadaan sähköt takas ja kylmää kaljaa kotonakin.”
Hannu haukotteli. ”Ei millään jaksais. Olis helpompi kampata joku mummo ja viedä kassi.”
”Mummot maksaa nykyään kortilla”, Kari sanoi. Samassa kännykkä alkoi väristä pöydällä. Hän vilkaisi näyttöä. Numero ei ollut tuttu. ”Jep.”
”Kiuru?”
”Kuikka”, Kari korjasi.
”Tiedät varmaan kuka soittaa.”
”Aika vaikee lähtee arvailemaan, Suomessa on kännyköitä enemmän ku asukkaita”, Kari vastasi. ”Kaikkien numeroita millään voi tietää.”
”Täällä on Antti Litja.”
”Aha.”
Litja ei turhia höpissyt. Mies kertoi ajan ja osoitteen, jossa heidän piti huomenna olla kello 14. Sitten mies sulki puhelun.
”Kuka?” Hannu kysyi.
”Työnantaja.”
”Kenen?”
”Mitäs luulisit?”
”Mikään selvännäkijä ole.”
Jatkuu huomenna...
OSA 8/33
Aurinko väreilytti asfalttia, kun Kuikan veljekset hyppäsivät bussista Tattarisuon teollisuusalueen kohdalla. Hannu seurasi laiskasti Karia, joka ylitti tien.
”Älä juokse”, Hannu valitti.
”Me ollaan jo myöhässä”, Kari sanoi. ”Ei tee hyvää vaikutusta ekana duunipäivänä.”
Heillä oli mennyt 9 kilometrin matkaan yli tunti bussinvaihtoineen. HKL harvensi kesäksi bussitiheyttä koululaisten kesälomien mukaan, ikään kuin räkänokat olisivat kaupungin ainoat autottomat oliot.
”Mikä keli”, Hannu huohotti saadessaan Karin kiinni Jarrutien päässä. ”Tää duunijuttu tuli paskaan saumaan.”
”Niin ne aina.”
”Joo, mut mä olin ajatellu mennä biitsille bongaamaan puluja. Menee heinäkuu ihan hukkaan.”
”Miks heinäkuu pitäis olla joku poikkeus sun elämässä?” Kari kysyi ja vilkaisi kirjoittamaansa osoitelappua.
”Tä?” Hannu älähti.
”Meni jo”, Kari vastasi.
Litjan antama osoite oli Jäähdytintiellä, jonne he saapuivat kymmenen minuutin kävelyn jälkeen ja jo liki puoli tuntia myöhässä. Siniseksi vahvasti viime vuosituhannen puolella maalatun parinsadan neliön hallin pihassa seisoi vanha Opel Corsa. Ei mitään muuta. Ovi hallin nurkassa oli kutsuvasti raollaan.
Kari pysähtyi ja kääntyi. Pikkuveli oli vasta puhisemassa pihaan. Poika oli rapakunnossa, hiki valui aurinkolasien takana ja kengänpohjat viistivät soraan mutkittelevaa latua. Miksi helvetissä se ei ollut voinut luopua kesämieslookistaan edes yhdeksi päiväksi, Kari ajatteli. Kotona oli käyty ennen lähtöä keskustelu asiallisesta työvaatetuksesta, mutta Hannu oli päätynyt bermudoihin, t-paitaan ja läpsyviin varvastossuihin. Eniten Karia ärsytti pikkuveljen t-paidan rintamuksen teksti: EN OLE MIKÄÄN GYNEKOLOGI, MUTTA VOINHAN MÄ VILKAISTA! Hannu oli viime aikoina erikoistunut hupipaitoihin. Se väitti vakavissaan, että niillä teki vaikutuksen naisiin. Niin varmaan tekikin, mutta minkälaisen vaikutuksen ja minkälaisiin naisiin, se oli eri asia.
”Ei kovin lupaavaa”, Hannu nikkasi kohti kuhmuraista Corsaa. ”Taitaa olla näyttelijöillä nykyään aika paskat liksat.”
Kari ei enää jaksanut. Hannu oli hekotellut Litjan nimeä illasta lähtien.
”Näyttelemisestä puheen ollen. Näytellään sit tyhmiä.”
”Tä?” Hannu sanoi ja nosti aurinkolasejaan.
Kari katsoi veljeä silmiin, kuuli miltei huminan. ”Oot ihan oma ittes.”
”Okei”, Hannu sanoi helpottuneesti.
Jatkuu huomenna...
OSA 9/33
Kun Kari katseli hermostuneen oloista Litjaa, hän arveli edessään seisovan nyt Hupun. Jos Kemppi oli Tupu, niin jossain piilossa oli oltava vielä Lupu. Antti Litja ei voinut olla keikan toimeksiantaja. Opelmies oli kaukana kuulusta nimikaimastaankin. Litja oli reilusti viisikymppinen, puolikalju ja nukkavieruihin salihousuihin pukeutunut läski, joka ei vastannut kuvaa vakavasti otettavasta hämäräbisnesmiehestä. Se oli yrittänyt esittää kovanaamaa, ja piti heille viiden minuutin saarnan aikatauluista ja niiden pitämisestä. Kari oli käskenyt valittamaan suoraan Helsingin kaupungin liikennelaitokselle, hän ja velipoika eivät olleet mitään bussikuskeja. Hannu oli jatkanut kysymällä, missä vessa on. Sillä oli kusihätä. Litja oli neuvonut pihan puolelle.
”Kai teillä ajokortti kuitenkin on?” Litja oli narissut. ”Mä oletin ilman muuta. Muuten homma kusee kintuille.”
”Mulla on”, Kari sanoi.
Litja näytti vähän rauhoittuvan tiedosta. Se läimäytti kämmeniään yhteen Hannun palatessa.
”Okei, kundit”, Litja sanoi rentoutta ääneen ja olemukseen tavoitellen. Se risti käsivarret rinnalleen ja seisoi niin leveässä haara-asennossa, että Kari pelkäsi salihousujen repeävän haaroista. ”Kaikki sitten ymmärtää, miten tässä toimitaan.”
Kuikat vilkaisivat toisiaan, Kari vielä taakseen. Ei siellä ollut kuin peltiseinä auton mentävine nosto-ovineen: ”Ketkä kaikki?” hän kysyi katsoessaan taas Litjaa. ”Ei täällä ole ku mä ja velipoika.”
”Okei, te molemmat ja minä. Onko nyt parempi?” Litja tiuskaisi.
”Joo”, Kari sanoi.
Hannu oli nostanut etusormen pystyyn. Litja nyökkäsi kuin rehtori.
”Mä en sit ymmärrä mitään. Mä lähdin vaan mukaan, ku Karille soitettiin ja se pyysi. Ei se kertonu mitään muuta. Ethän, Kari?” Hannu kysyi ja katsoi veljeään.
”En kertonu”, Kari vastasi. ”Ku en mä tiedä.”
Kari näki Litjan sulkevan silmänsä ja kiroavan niin hiljaa, ettei sen ääni kantanut niiden viiden metrin yli, jotka se oli itsensä ja heidän väliin jättänyt. Karista vaikutti, että kiroamisen jälkeen Litja laski äänettömästi. Kun se oli päässyt kymmeneen, se avasi taas silmänsä ja katseli veljeksiä entistä epäluuloisemmin.
”Mä tarkotin sitä, että kaikki pitää turpansa siitä, mitä täällä puhutaan ja etenkin siitä, mitä te teette”, Litja sanoi. ”Onko selvä?”
”Joo”, veljekset vastasivat yhteen ääneen.
Jatkuu huomenna...
OSA 10/33
”Kyse on täyden palvelun muuttofirmasta, joka pidetään pyörimässä heinäkuun ajan”, Litja aloitti.
Pidemmälle mies ei ehtinytkään, sillä Kari ehti kompata väliin: ”Mä arvaan. Niin täyden palvelun muuttoja, ettei asiakkaan tarvitse edes tilata.”
Litja mulkaisi Karin hiljaiseksi. Hannu hihitteli.
”Ei ihan”, Litja korjasi. ”Tässä on tarkoituksena viedä, mitä asiakas tahtoo.”
”Lavastettuja murtoja”, Kari sanoi. ”Mikäs siitä täyden tekee?”
”Kuitit”, Litja selitti. ”Meidän firma hoitaa asiakkaille ostokuitit.”
”Aidot?”
”Riittävän, että ne menee vakuutusyhtiöissä läpi”, Litja sanoi. ”Mutta se ei ole teidän asia. Teidän ei tartte tietää enempää. Te olette lihakset, aivot on jossain ihan muualla”, mies lisäsi ylpeästi. Ensimmäisen kerran heidän tulonsa jälkeen mies näytti Karista rennommalta. Oliko hän sittenkin aliarvioinut Litjan: voisiko se olla keikan takana?
”Missä kohti tossa on bisnes?” Kari ei malttanut olla kysymättä.
”Meidän prosentti on viiskyt”, Litja sanoi.
”Viiskyt mistä?”
Litja hymyili, eikä suostunut enää sanomaan mitään.
”Kuulostaa raskaalta raatamiselta”, Kari sanoi. ”Tonttu mieheen per muutto olis kiva korvaus.”
”Niin varmaan olis”, Litja sanoi. ”Mutta te saatte kuussataa yhteensä. Miinus förskotti.”
”Aika vähän”, Hannu sanoi Karin vierestä. ”Paljon siitä tulee per äijä?”
Kari kertoi, pikkuveli kirosi. Litja sanoi, että jos ensikeikka menee hyvin, niin katsotaan sitten kuoppakorotusta. ”Vähän niinku koe. No?”
Kuikat vilkaisivat toisiaan, Hannu kohautti hartioitaan.
”Ku nyt kerran tänne asti on raahauduttu, niin menköön”, Kari sanoi Litjalle.
Litja nyökkäili tyytyväisenä. Sen jälkeen mies kertoi ensimmäisen varsinaisen työtehtävän olevan huomenna, kuudelta illalla.
”Tännekö me tullaan?” Kari kysyi.
”Ei”, Litja vastasi. ”Mä tulen hakemaan. Mä tulen ekalla kerralla mukaan, sen jälkeen te saatte pärjätä kahdestaan.”
Litja antoi tapaamisen lopuksi molemmille veljeksille kännykät ja sanoi tästä lähtien soittavansa vain niihin.
”On meillä omatkin kapulat”, Kari sanoi.
”Me ei oteta mitään turhia riskejä”, Litja sanoi. ”Koskaan.”
”Me otetaan”, Hannu sanoi ja työnsi oman työsuhdekapulan sortsiensa taskuun. ”Ja ihan jatkuvasti.”
Jatkuu huomenna...
OSA 11/33
Litjan Opel ohitti veljekset, kun he olivat ehtineet kävellä takaisin Jarrutielle.
”Miksei me tajuttu pyytää kyytiä”, Hannu mölähti ja alkoi karjuen huitoa Corsan perään. Turhaan. Auto katosi nopeasti näkyvistä.
”Musta tuntuu, että me ollaan jo kyydissä”, Kari sanoi. ”Mut millasessa, sitä mä en tiedä”, hän lisäsi, kun samalla painoi Opelin rekisterinumeron mieleensä. Varmuuden vuoksi.
”Mitä sä meinaat?” Hannu kysyi.
”En mitään”, Kari vastasi. Hän ei jaksanut alkaa selittää oudosta tunteesta pikkuveljelleen, ei tämä kuitenkaan ymmärtäisi. Joku Litjassa oli vain saanut hänet levottomaksi. Ehkä se oli turhaa hermoilua: edellinen linnareissu oli turhankin tuoreessa muistissa, hän ei kaivannut muistinvirkistystä ihan lähitulevaisuudessa.
”Ihan nerokas idea”, Hannu höpötti vieressä. ”Jengi lähtee lomille ja tilaa kämpän siivouksen sillä aikaa. Alibit ja kaikki samassa paketissa. Vähän ku kaneliomenakaurapuuro. Ei muuta ku mikroon ja napaan.”
”Vesi unohtu”, Kari vastasi.
”Tä?”
”Pitäähän siihen vettä panna.”
”Niin, joo. Mut melkeen.”
Kari mietti kävellessään, oliko Litjan puurossa manteli. Hän ei ainakaan pystynyt sitä löytämään, vaikka kuinka pohti. Ehkä oli, ehkä hän vain oli ehtinyt liian pitkään liuottaa aivojaan aineissa, eikä pää enää toiminut entiseen tapaan. Siitä oli kauan, kun hän oli pokannut stipendirahat ja päästötodistuksen Kontulan yläasteelta. Siihen virallinen koulunkäynti oli loppunutkin, kadut olivat vieneet mennessään. Joskus hän vielä mietti, miten kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Mutta koko ajan harvemmin, sillä se oli turhaa haihattelua. Itsensä ja omien valintojensa kanssa sitä joka tapauksessa joutui elämään.
”Mitä mietit?” Hannun ääni herätti Karin takaisin nykyhetkeen. He olivat miltei jo bussipysäkin kohdalla.
”Mä mietin, mitä me tehdään lopuilla kottirahoilla”, Kari vastasi. ”Jos päräytettäisiin metrolla Vuosaareen, käytäis Kolumbuksesta hakemassa grillimakkaraa ja salkku ja suunnattais rantaan. Mitäs sanot?”
”Maailman paras isobroidi”, Hannu hihkui viimeistä tavua venyttäen.
Kari virnisti, vaikka ei naurattanut. Hän ei ollut yhtään varma, olisivatko Hannun asiat paremmin, jos hän ei yhtenä päivänä enää palaisikaan lapsuudenkotiin. Olisiko se oikeaa huolenpitoa: jättää ja antaa pikkuveljen tehdä oma elämänsä? Hän ei tiennyt.
Jatkuu huomenna...
OSA 12/33
Satoi kun Kuikat notkuivat Kotikonnuntien Nesteen risteyksessä odottamassa Litjaa. Hannu oli suostunut laittamaan lenkkarit, mutta bermudoista ja hupipaidasta se ei ollut luopunut Karin maanittelusta huolimatta. HAUKKUVAT LAISKAKSI, VAIKKA MITÄÄN EN OLE TEHNYT! veljen t-paita julisti tänään.
”Paljon sä hassaat noihin paitoihin?” Kari kysyi.
”Ne on hauskoja”, Hannu murahti.
”Musta olis hauskempaa, jos sä joskus sijottaisit uuden paidan sijaan safkaan”, Kari sanoi.
”Niponipo”, Hannu haukotteli.
Litja oli myöhässä. Se oli soittanut Karin työsuhdekännykkään ja puhissut ruuhkasta. Mistä helvetistä se ruuhkan oli onnistunut löytämään heinäkuisesta Helsingistä tähän aikaan illasta? Kari oli pannut merkille Litjan soittaneen eri numerosta kuin ensimmäisellä kerralla.
Lopulta Kontulantieltä kääntyi Hiace, joka vaihteet ronksuen ja keinahdellen pysähtyi heidän eteensä.
Kohta Kuikat jo istuivat ahtaassa ja tunkkaisessa kopissa Litjan sompaillessa kieli keskellä suuta.
”Mihin päin tässä ollaan menossa?” Kari kysyi.
”Espooseen”, Litja puhisi.
”Ei oo vissiin kovin iso keikka, ku tätä koslaa kattoo”, Kari sanoi.
”Riittävän”, Litja kuittasi. ”Pelkkää arvotavaraa.”
”Vittu tää on ahdas”, Hannu valitti heidän välissään.
”Siellä on hanskalokerossa työvaatteet. Talo tarjoaa”, Litja sanoi Hannun valitusta noteeraamatta. ”Jos sä Kari toimit loppumatkasta kartturina. Mä en niin Niipperiä tunne.”
Kari avasi lokeron. Päällimmäisenä oli kaksi punaista lippalakkia, joiden alla nippu näppylähanskoja.
”Hanskat kelpaa, lippis jää väliin”, Kari sanoi nähtyään lakkeja koristavan valkoisen tekstin: APUMIES.
”Miks?”
”Mä oon enemmän seuraihmisiä”, Kari vastasi.
”Mullakin on oma”, Litja sanoi ja kaivoi ovitaskua. Punainen läikähti Litjan kädessä ja sitten hirvitys oli jo sen päässä. Litjan lakissa oli eri teksti. Siinä luki PÄÄLLIKKÖ.
Hannu nappasi toisen lakin ja tökkäsi niskalippatyyliin päähänsä.
”Meistä jokainen on jollain lailla seuraihminen, ostat taikka isket seuraa, niin sä huomaat kyllä sen”, pikkuveli lauloi nuotin vierestä ja pukkasi kyynärpäällä Karia kylkeen.
”Ei mitään hiphoppia”, Litja ärähti Hannua vilkaistessaan. ”Mennään ihan Kimi Räikkös-tyylillä. Lippa viivasuorana ja eteenpäin.”
Hannu totteli ja Litja päästi hyväksyvän murahduksen. Karikin luovutti ja työnsi lakin päähänsä.
Jatkuu huomenna...
OSA 13/33
Kello oli yli seitsemän, kun Hiace mateli pitkin Santaharjuntietä. Karilla oli käsissä Eniron Kaupunki-info, muita karttoja autossa ei ollut.
”Mikä se numero oli?” Kari kysyi. ”Tää on jo ihan skutsia.”
”31”, Litja murahti. ”Äsken oli 27 postilaatikko.”
Kari vilkaisi sivulasista, pelkkää vihreyttä.
”Kuka täälläkin viittii asua?” Hannu ihmetteli.
”Ei tää nyt niin pahalta näytä”, Litja tiuskaisi. ”Rauhallista aluetta.”
”Kuollutta”, Hannu korjasi.
Punaisessa muovipostilaatikossa pienen mäennyppylän jälkeen oli 31. Nimeä siinä ei ollut. Litja käänsi kysymättä kuusiaidan raosta pihatielle.
”Olisko kannattanut kuitenkin tsekata ennenku pihaan ajaa, ettei siellä ole kotosalla?” Kari kysyi.
”Ei olla. Tää on sovittu juttu”, Litja murahti. ”Näin tekin teette, kun toimitte tän jälkeen kahdestaan. Auto tyynesti pihaan, näppylähanskat käteen ja tavarat ulos.”
Edes puolitoistakerroksisen puutalon pihassa seisova C-sarjan Mersu ei saanut Litjaa hermostumaan. Se ajoi suoraan talon eteen. Kari ja Hannu vilkuilivat ikkunasta. Talossa tai pihalla ei näkynyt liikettäkään.
”Ei näytä kovin hääviltä”, Kari sanoi.
”Mikä?” Litja kysyi. Se oli jo ehtinyt avata oman puolen ovensa.
”Auto ja talo”, Kari sanoi. ”Ei haise raha. Taksimersu, jolla on kierretty vähintään kakskytä kertaa maapallon ympäri ja tämmönen röttelö. Ootsä ihan varma osotteesta?”
Litja ärjähti olevansa satavarma. Ja alkoi vielä puolustella taloa ja autoa kihnuttaessaan itsensä ratin ja penkin välistä pihalle.
”Espoo on kallista aluetta. Ja toi mikään taksimersu ole. Vähintään 40 tonnin laatupeli.”
”Ihan sama”, Kari sanoi. Hän ei ymmärtänyt, minkä takia Opelin omistaja rupesi meuhkaamaan muiden automerkkien paremmuudesta. Litja oli outo mies.
”Venatkaa te vielä tässä”, Litja sanoi. ”Mä käyn avaamassa oven.”
Kuikat katsoivat, kun Litja lyllersi portaat ylös ovelle, vilkaisi ympärilleen, kaivoi taskuaan ja kumartui lukon ylle.
”Ei olis uskonut, että se on tiirikkamiehiä”, Kari sanoi.
Litjan läskien takaa ei nähnyt, mitä se puuhasi, mutta viidessä sekunnissa ovi oli jo auki ja Litja heilautti heille kättään.
”Ammattimies”, Hannu ihasteli. ”Ku olis avaimella avannut.”
Kari ei voinut kuin myönnellä. Pitäisi ehkä vielä tarkistaa käsityksiään Litjan suhteen. Jos se sittenkin oli lippiksensä tekstin mukainen: Päällikkö.
Jatkuu huomenna...
OSA 14/33
Asunnonomistaja ja Litja, tai sen bisneskumppanit, olivat tehneet työn helpoksi. Litja oli kaivanut taskustaan listan, johon oli numeroitu kaikki pois vietävä tavara. Listaa vastaava numero löytyi itse esineestä keltaiseen Post-it tarralappuun raapustettuna. Jopa Hannu oli tajunnut systeemin melkein heti.
”13” Litja sanoi. ”Kahvinkeitin.”
Homma toimi niin, että Litja istui olohuoneen sohvalla ja huuteli numeroita kuin bingoemäntä ja Kuikan veljekset säntäilivät asunnon ja auton väliä.
”Bingo”, Kari sanoi löytäessään keittiöstä vanhan Avec-merkkisen keittimen. Hän veti johdon irti ja meni keitin sylissään Litjan luo. ”Oletsä ihan varma, että tämmösen takia kannattaa lähteä vakuutuslaitoksen kanssa hippasille?”
”Miten ni?” Litja kysyi selvästi ärsyyntyneenä. Työnjako: aivot ja lihakset piti pitää selkeänä.
”Meinaan että näitä sai muutama vuosi sitte Hong Kongista parillakympillä”, Kari sanoi. ”Saa varmaan vieläkin.”
”Sä olet erehtynyt”, Litja pudisti päätään. ”Sä pitelet nyt sylissä Bugatti Diva -espressokeitintä.”
Kari katsoi piintynyttä muovirakkinetta ihmeissään, sitten hän tajusi.
”Nyt mä snaijaan sen hyötysuhteen ja bisneksen”, Kari nyökki.
”Se keitin maksaa yli 600 euroa”, Litja sanoi ja iski silmää.
”Ja se vanha pirun painava putkitelkkari?” Kari kokeili.
”Bang & Olufsenin kotiteatterisysteemi kaikkine herkkuineen”, Litja naurahti. Sen ilmeestä näki, että se oli ylpeä muuttoyrityksestään. Se veti henkselit listasta kahvinkeittimen yli.
”Joko loppuu? Mä olen ihan kuitti”, autolta tuleva Hannu sanoi.
”Muutama tavara vielä”, Litja sanoi. ”Siellä olisi numerot 14 ja 15 makkarissa. Sä saat ne kerralla yksinkin.”
”Mitä siellä on?”
”Kaksi maalausta. Blomstedtia ja Palmua”, Litja vastasi.
”Ikinä kuullu”, Hannu vastasi mennessään makuuhuoneen ovelle. ”Onks ne arvokkaita?”
”On”, Litja huusi.
”Voiko nää olla ne?” Hannun ääni kuului makuuhuoneesta kolinan jälkeen. ”On näis kyllä oikeet numerot, mut nää on molemmat tällasia printattuja sisustustauluja. Täällä toisessa on takana vielä vanha Kodin Anttilan hintalappu. Mitä tässä on… 25 markkaa?”
”Just ne”, Litja huusi. ”Älä perkele vaan pudota.”
”En, en”, velipoika huusi oikeasti hädissään.
Karia nauratti, kun hän kantoi keitintä autolle. Velipoika ymmärsi yhtä vähän taiteen kuin tyylikkäiden t-paitojen päälle.
Jatkuu huomenna...
OSA 15/33
Kantourakan jälkeen Hiacen takaosa notkui halpaa elektroniikkaa ja rihkamaa. Kari ynnäsi sivuovea kiinni liu’uttaessaan että roinan arvo oli maksimit puolen tonnin luokkaa. Hän sytytti tupakan, katseli pihaa. Kauniissa kukkaistutuksissa, tasakasvuiselle ja tiheälle nurmelle lätkäistyissä liuskekivipoluissa, joista toinen vei grillikatokselle, toinen solisevan suihkulähteen luona seisovalle puutarhakalusteryhmälle, näkyi naisen tai homomaisen miehen kädenjälki.
Kari oli juhtana toimiessaan yrittänyt samalla vilkuilla tietoa talon omistajista, ihan vain omasta mielenkiinnosta. Mutta yhtä ainutta valokuvaa, maksamatonta laskua, tilattua lehteä joista olisi päässyt vihille, ei ollut silmiin osunut. Hän oli kurkistanut pariin lipastonlaatikkoonkin, mutta vinkkejä ei ollut löytynyt niistäkään.
”Kari, tuu sisälle”, Hannu huusi portailta.
”Eiks me mennä jo?” Kari kysyi.
”Kylmät kaljat venaa”, Hannu sanoi.
Kari tumppasi pihalle ja meni sisälle. Hän vilkaisi vielä pihalla seisovaa mersua. Omistajat, keitä olivatkaan, olivat lentäneet varmaan ulkomaille. Kuka sitä autolla lomalennolle menisi?
Litja ja Hannu istuivat sohvapöydän ääressä oluttölkit käsissään. Kolmas, avaamaton odotti pöydällä.
”Talo tarjoo talkoojuomat”, Litja sanoi.
Kari istui ja yritti avata tölkkiä näppylähanskat käsissä.
”Mä otan tölkit mukaan, jos sä sormenjälkiä pelkäät”, Litja sanoi.
Kari vilkaisi muita, molemmat puristivat tölkkiään paljain sormin. Hän riisui hikiset hanskansa ja varoi koskemasta muualle kuin tölkkiin.
”Mikä ton lastin arvo on?” Kari kysyi, kun he olivat kohottaneet maljaa. Kylmä olut hiveli nielua.
”Enemmän ku sen mersun”, Litja virnisti. ”Tällasta tää on. Tän kummempaa.”
”Eiks täällä pidä rikkoo mitään?” Hannu kysyi.
”Miks?” Litja ihmetteli.
”Niinku että olis murtoporukka riehunu piripäissään”, Hannu selitti.
”Mitään rikkomaan ruveta”, Litja sanoi. ”Täällä on käyny ammattimiehet, ei mikään hörhökerho. Nää kaverit on tienny, mitä tekee. Eihän ne ole vienytkään ku pelkkää arvotavaraa”, se naurahti. ”No, kiinnostaako se itsenäinen keikka, ilman päällikköä?”
”Me ei sit osata tulla noin siististi sisään”, Kari sanoi.
”Ei oo ongelma”, Litja sanoi. ”Teiän eka keikka on yhelle mökille. Siellä voi vähän vaikka hörhöilläkin, jos siltä tuntuu. Omistajan lupa.”
”Jes”, Hannu hihkaisi.
Jatkuu huomenna...
OSA 16/33
Paluumatkalla Helsinkiin Litjan kanssa sovittiin tarkemmin tulevasta mökkikeikasta. Muuttoapua kaipaava mökki sijaitsi Varkauden tienoilla. Hannu hihkui paikkakunnan osuvasta nimestä, Kari innostui vähemmän.
”Paljon sinne on matkaa?” Kari kysyi.
”Varkauteen nelisen tuntia. Siitä mökille tunti”, Litja sanoi. ”Mä tuon auton Nesteen pihalle tankki täynnä ja takatila tyhjänä ennen aamuseittemää. Ajo-ohjeet löytyy hansikaslokerosta, kuten lista tavaroista. Avaimet on vasemman eturenkaan takana.”
”Heti huomennako sinne pitää sännätä?” Kari kysyi.
”Jep ja lähette liikkeelle aamulla”, Litja sanoi. ”Omistajalla alkaa loma huomenna, se paahtaa illalla myöhään mökille ja toteaa tapahtuneen.”
”Aika pikahälytys”, Kari tuumi.
”Tää on tällasta”, Litja sanoi. ”Ihan asiakkaan ehdoilla mennään. Täyden palvelun talo.”
Kari viittasi kohti takaosaa ja kysyi, mitä lasteille tehdään. Litja sanoi, että roinat myydään eräälle kirpputorihepulle könttänä. ”Se saa niistä, mitä saa. Se osa potista meitä ei kiinnosta. Te palautatte auton ja avaimet samaan paikkaan reissusta tultuanne lasti päällä. Mä hoidan loput.”
”Entä palkkio?” Kari kysyi. ”Aikamoinen ajomatka.”
”Nyt se on se tonttu”, Litja vastasi.
”Mieheen?” Kari kysyi.
”Yhteensä”, Litja korjasi ja käänsi Hiacen Kehä I:ltä Kontulantielle. ”Mutta saatte 200 päälle päivärahaa.”
”Mieheen?” Kari toisti.
”Yhteensä”, Litja toisti. ”Se on aika kova päiväpalkka helposta duunista puhtaana käteen.”
”Paljon siitä tulee? Mieheen?” Hannu kysyi.
Kari kertoi. Pikkuveli vislasi tyytyväisenä. Se oli ollut jo kuin maailmanomistaja työntäessään Litjalta tästä päivästä saamansa 250 euroa sortsien etutaskuun.
”Entä jatko?” Kari kysyi.
”Katotaan sitä sitten”, Litja sanoi. ”Nythän me nähdään, miten te pärjäätte kahdestaan.”
Kuikat jäivät kyydistä ostoskeskuksen kohdalla. Ennen kuin Kari löi oven kiinni, hän kysäisi miten Litjan saa kiinni, jos jotain menee pieleen.
”Miten niin?”
”Kun sulla näyttää toi numero vaihtuvan jatkuvasti.”
”Jos homma kusee, niin te ootte omillanne”, Litja sanoi. ”Tää peli menee niin, että mä soitan ja te kuuntelette. Niinku mä eilen sanoin, niin me ei oteta…”
”… mitään turhia riskejä”, Kari jatkoi lauseen loppuun. Litjan muovipussissa ohjaamon lattialle laittamat kolme tyhjää oluttölkkiä kolahtivat, kun Kari löi oven kiinni.
Jatkuu huomenna...
OSA 17/33
Hiace oli löytynyt sieltä, mistä pitikin. Kuikat pääsivät liikkeelle vasta vähän ennen kymmentä. Kari oli joutunut taas turvautumaan vesiherätykseen saadakseen pikkuveljen ylös. Hannu kuorsasi kyydissä Lahteen asti.
”Missä me ollaan?” se äkkiä kysyi unisella äänellä.
”Lahdessa.”
”Paska mesta”, Hannu sanoi ja nukahti uudestaan ennen kuin Kari ehti kysyä, mistä moinen mielipide. Ainakaan ennen hänen edellistä linnakeikkaansa velipoika ei ollut käynyt elämässään Vantaata pidemmällä.
Kello oli jo yli keskipäivän, kun Kari pysäköi Heinolan Tähtihovin parkkiin ja ravisteli Hannun hereille.
”Missä ollaan?”
”Heinolassa.”
”Paska mesta.”
”Miten niin?”
”Ei oo Stadi.”
”Vai niin. Kai tää kahvitaukoon kuitenkin kelpaa”, Kari kuittasi ja avasi oven.
Kohta Kuikat istuivat kahvilapöydässä sämpylät ja kahvit edessään. Kari katseli pikkuveljeä, jonka leuat jauhoivat. Hannulla oli edessään Iisakin helpot -ristikkolehti, jota se oli kuljettanut sortsiensa reisitaskussa kynän kanssa rutattuna jo monta päivää. Kari huomasi, että veli oli edelleen samassa tehtävässä kuin toissapäivän bussimatkalla. Eilenkin se oli Espoon keikalle mentäessä vetänyt ryppyisen ristisanalehden esiin ja kysellyt häneltä ja Litjalta vinkkejä, kunnes Litja oli hermostunut ja ärjäissyt, ettei se mitään tietovisan vetäjää tietääkseen ollut palkannut, vaan kaksi miestä, jotka eivät turhia kysele.
”Onko vaikee?” Kari kysyi ja katsoi tarkemmin lehteä. Kuulakärjellä sutatusta tuherruksesta ei saanut mitään selvää.
”Joo, mut tämmönen aivovoimistelu pitää hyvin kuupan kondiksessa”, Hannu sanoi.
”Kannattaisko kuitenkin täytellä lyijykynällä?” Kari ehdotti. ”Olis iisimpi korjata.”
”Ei. Tää on taikakynä”, Hannu vastasi totisella naamalla ja käänsi taas katseen lehteen. Kieli pilkisti huulien välistä kuin piirtelevällä pikkupojalla.
Kari huokasi. Välillä veljeä kävi melkein sääliksi. Tänään sillä oli yllään typerä paita, jossa luki HIIHDONLOPETTAJA.
”Ei tuu oikeen mitään, väsyttää”, Hannu puuskahti ja sysäsi lehden sivummas.
”Ei ihme. Missä sä olit melkeen koko yön?” Kari kysyi.
”Klitsussa. Verkkokopilla.”
”Kellarissa. Mitä sä siellä teit?”
”Siellon sähköt. Ja ilmaset.”
”Niin?”
”Niin”, Hannu haukotteli leveästi.
”Toihan selitti. Mitä sä sähköllä siellä teet?”
”Lähetääks jo?” Hannu sanoi. ”Tää on paska mesta.”
Jatkuu huomenna...
OSA 18/33
Ennen kuin Kuikat pysäköivät auton mökin pihaan, Hannu oli ehtinyt haukkua Mikkelin, Juvan, Varkauden ja Kangaslammen paskoiksi mestoiksi. Sen jälkeen Kari oli käskenyt pikkuveljeä jättämään paikkakunta-arvostelut vähemmälle ja keskittymään enemmän kartanlukuun. He olivat ajaneet Varkaudesta lähdettyään ohi kantatie 468:sta, kun veli oli jäänyt jumiin Varkauteen, jossa sen mukaan haisikin paskalta. Karia ärsytti Hannun puheet. Heidän vanhempien suvut, joista kummankaan haaran kanssa he eivät olleet tekemisissä, olivat isän puolelta Oulusta ja äidin puolelta Kajaanista, joten velipojan olisi ollut parempi pitää turpa rullalla perusstadilaisuudestaan. Viljonlahdelta lähteneen viimeisen kärripolun, jossa heinä sihisi autonpohjaan, Hannu oli ollut ihan hiljaa, mitä nyt kysyttäessä murissut ajo-ohjeita.
”Onks tääkin sun mielestä paska mesta?” Kari kysyi, kun he astuivat autosta.
Hannu katseli ympärilleen, ihan niin kuin Karikin. Komea hirsimökki sijaitsi tiheän kuusikon ja mäen suojaamassa kapeassa niemenkärjessä. Järvi läikkyi sinisenä, kevyt tuuli kolisutteli rantakiviä ja suhisi kaislikossa, jonka keskelle työntyi uimalaituri. Lähintä mökkinaapuria ei edes nähnyt, jostain järven yli kantautui vaimeasti lasten iloista kiljahtelua.
”Ihan jees”, Hannu sanoi ja nosti APUMIES-lakkia. Velipojan hiukset olivat hiestä märät. Kari tunsi karpaloiden valuvan myös pitkin omaa selkäänsä. Hannu oli halunnut ehdottomasti panna lippalakin päähänsä, vaikka Kari oli sanonut, ettei tarvitse, koska pomo ei ole paikalla. Mutta Hannu ei ollut noteerannut, se oli selvästi mieltynyt typerään lakkiin. Ehkä Litja oli ostanutkin lippikset samasta hupikaupasta kuin pikkuveli hankki paitansa, mistä sen tiesi.
”Aika kuuma”, Kari sanoi. Kello oli vähän yli neljän ja koko päivän paahtanut aurinko sai pihamaan ilman väreilemään. Järvi näytti houkuttelevalta.
”Käydäänks uimassa?” Hannu kysyi kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. ”Se listahan on aika lyhyt.”
Kari vilkaisi vielä ympärilleen. Hiacen moottori naksui, kärpäset pörisivät heidän kimpussaan. Kun hän huitaisi, hiki alkoi valua kulmakarvoista ripsille, suola kirveli.
”Okei”, hän sanoi. ”Mut ihan vaan kastautumassa. Ei mitään matkauintia. Tää on duunikeikka.”
”Niponipo”, Hannu sanoi ja oli jo matkalla rantaan.
Jatkuu huomenna...
OSA 19/33
Järvivesi virkisti. Lyhyen pulahduksen jälkeen Kuikat istuivat munasillaan rantasaunan portailla ja antoivat auringon ja lämpimän tuulen kuivattaa itsensä.
”Nasta mesta”, Hannu sanoi ja huokasi. ”Tiedätsä mitä mä oon ajatellu?”
”No?” Kari murahti.
”Perustetaan ite samanlainen oma muuttofirma”, pikkuveli sanoi. ”Ajattele, tehdään päinvastoin ku muut suomalaiset. Huhkitaan heinäkuut duunia ja pidetään loput ykstoista kuukautta vapaata. Eiks oo hyvä idea?”
Kari vilkaisi Hannua. Tämän silmät olivat kiinni ja ilme haaveellinen. Kämmenet lepäsivät ristissä olevien jalkojen reisillä. Se oli kuin joku buddhalaismunkki, joka kohta kohoaisi unelmiensa voimasta portailta ilmaan.
”Johan lähti humisemaan”, Kari vastasi.
”Tä? Mitä sä meinaat?”
”Mä meinaan sitä, että mä hommaan sulle kohta viiden kilon käsipainot, niin pysyy ainakin jalat maassa, vaikka pää pullistuiskin ku heliumpallo”, Kari sanoi ja alkoi vetää kalsareita jalkaan. ”Kikkelit piiloon. Hopihopi.”
”Mikä vika mun ideassa oli?”
”Se ettei siinä ollu mitään ideaa”, Kari vastasi. ”Meiän ammattitaidolla tehdään kilikalit ja juostaan karkuun. Älä edes uskottele muuta.”
”Mites oikee muuttofirma?” Hannu yritti. ”Hommataan halpa auto ja pannaan ilmotuksia lehtiin. Eiks sillä vois pärjätä? Rehellisesti?”
”Me pannaan nyt näppikset käsiin ja aivot ankkuriin tähän duuniin”, Kari sanoi. ”Älä unelmoi turhia. Se ei kannata. Tajuutsä?” hän jatkoi ja heilutteli kolmisormista vasuriaan pikkuveljen kasvojen edessä. ”Mä tajuun nyt. Ja se teki kipeetä.”
Hannu mulkaisi Karia pettyneesti.
”En mä ole sä”, Hannu sanoi.
Kari ei vastannut mitään. Hän veti t-paidan ylleen ja farkut jalkaan ja kaivoi esille hansikaslokerosta löytyneen listan. Se oli lyhyt. Vain kaksikymmentäviisi riviä, joilla jokaisella yksi artikkeli. Hän kävi listan vielä kerran nopeasti läpi. Viimeiset kaksi riviä ihmetyttivät. Etenkin toiseksi viimeinen. Sen mukaan heidän piti elektroniikan lisäksi rahdata autoon pihalla seisova betoninen karhu-patsas. Kai otso sitten muuttui matkalla vakuutusyhtiöön Henry Mooren veistokseksi. Viimeistä riviä hän ei jaksanut sen kummemmin pohtia. Siitä heille ei maksettu.
”Edetään järjestyksessä, ettei tuu turhia mokia. Vedät vaikka sillä taikakynälläs yli sitä mukaa, kun edetään”, Kari sanoi ja ojensi arkin Hannulle.
Jatkuu huomenna...
OSA 20/33
Kari seisoi mökin olohuoneessa, pyyhki hikeä otsaltaan ja katseli ympärilleen. Täällä tuoksui raha ihan eri tavalla kuin ensimmäisessä kohteessa. Kaikki elektroniikka, jota he olivat kantaneet autoon, oli ollut laatutavaraa, ei mitään halpahalliroinaa. Yksi yhteinen tekijä löytyi, täälläkään ei saanut mistään kiinni keikan tilaajista. Ei lehtiä, ei kuvia, ei mitään. Se sai Karin tuntemaan olonsa entistä oudommaksi. Se ei voinut olla sattumaa: oli kuin molemmat kohteet olisi tarkoin siivottu kaikesta henkilökohtaisesta ennen kuin heidät päästettiin töihin. Miksi moinen vaiva? Pelosta kiristykseen myöhemmin? Niin sen piti olla. Kun ryhtyi vakuutuspetokseen, kannatti tietysti olla epäluuloinen. Eiväthän tilaajat tienneet, että heidän kotinsa tai mökkinsä tulisi tyhjentämään kaksi rehellistä rosvoveljestä.
”Ei olis enää ku se mesikämmen pihalta ja liiteristä tää nimeämätön 25”, Hannu sanoi avokeittiön puolelta kynä kädessään. Se oli pitänyt tarkkaa kirjanpitoa. ”Tiedätsä mikä mua ihmetyttää?” pikkuveli jatkoi.
Kari murahti.
”Jos sulla on varaa tällaseen mökkiin ja sisustukseen”, Hannu sanoi, ”niin miksi tarttee lähtee tähän touhuun. Meinaan, että jos on rahapula, niin pistäs tän mestan vaikka vuokralle pariks kesäks. Eikö?”
Kari oli ajatellut vähän samansuuntaisesti. Joku muukin tässä keikassa oli vinksallaan kuin hänen murtamansa ovi. Kun he olivat tulleet sisälle, hän oli heti kiinnittänyt huomionsa keittiöön. Pöydällä oli ollut keskenjääneen ruoan tähteet lautasella ja puolikas avattu punaviinipullo. Rikkinäinen viinilasi oli ollut lautalattialla, johon viini oli kuivunut kuin veri. Ihan kuin joku olisi lähtenyt paikalta kiireellä, kuin pakoon. Tuolikin oli kumossa.
Näky oli saanut heidät molemmat toimimaan vauhdilla. Molemmille oli tullut tunne siitä, että mökiltä oli paras itsekin suoriutua mahdollisimman nopeasti.
Kun Kari veti näppylähanskat takaisin käsiin, katse tarttui vuolukiviseen takkaan. Hiileksi palaneiden puiden keskellä pilkotti jotain, jota hän ei ollut aiemmin huomannut. Hän meni lähemmäksi ja tökkäisi hiilihangolla. Muodottomaksi palanut möhkäle oli selvästi joskus ollut kännykkä.
”Mitä nyt?” Hannun ääni kysyi.
”Ei mitään”, Kari sanoi. ”Nostetaan se betoniturri pihalta kyytiin ja lähetään menee täältä.”
”Ja se kaksviis”, veli korjasi.
Jatkuu huomenna...
OSA 21/33
Betonikarhu painoi Karin arvion mukaan liki 80 kiloa. Veljekset huohottivat hikisinä ja nojailivat polviinsa saatuaan patsaan lopulta autoon.
”Tarkemmin funtsittuna, ei se muuttofirma ehkä olekaan ihan kunkkuidea”, Hannu puuskutti. ”Tää on ihan murhaa.”
Kari vilkaisi kännykän kelloa. Se oli miltei kuusi.
”Sit liiteriin”, hän sanoi. ”Hyvä ehtiä ainakin Varkauteen asti, ennenku omistajat tulee tontille. Sen jälkeen niemi kuhisee kyttiä.”
Liiteri oli mökin takana, kuusikon laidassa. Puuvajan puoli oli suljettu pelkällä haalla. Viereisessä ovessa oli lukko. Ilmeisesti siellä säilytettiin työkaluja ja muuta sälää. Kärpäset surrasivat Karin ympärillä, kun hän veti oven auki.
”Mistä näitäkin riittää?” hän ärähti ja huitoi kärpäsiä hikiseltä naamaltaan. Vasta kun hengitti sisään, hän haistoi tympeän lemun, joka liiterissä leijui paksuna. Kari ehti nähdä mustan jätesäkin, jonka kyljessä oli keltainen tarralappu: 25, ennen kuin hän ryntäsi liiterin kulmalle oksentamaan.
”Mitä nyt?” hän kuuli Hannun äänen oman yökkintänsä läpi.
Kari ei pystynyt vastaamaan. Silmät valuivat vettä, uusi ryöppy kevyttä lounasta sinkosi suusta liiterin seinälle. Pari pureskeltua kinkkupalaa jäi lautaan roikkumaan. Se sai yökkäämään taas.
”Mä avaan tän”, pikkuveljen ääni kuului liiterin puolelta. ”Onpas löyhkä.”
Kari yritti toppuuttaa pikkuveljeä, mutta ei saanut suusta ulos muuta kuin röhkäisyä muistuttavan korahduksen. Hän nosti kämmenen suunsa eteen ja hoippui takaisin liiterin ovelle. Hannu oli kyykyssä jätesäkin vierellä. Haju ei näyttänyt tekevän tähän mitään vaikutusta. Velipoika oli jo ehtinyt avata säkin suuta kiertäneen narun ja kurkisteli kynää apuna käyttäen säkin sisältöä.
”Ei, jumalauta. Täällähän on raato”, Hannu sanoi. ”Ei ihme, että omistaja haluu tästä eroon. Tää kuhisee jo matoja.”
Pikkuveljen toteamus sai Karin ryntäämään taas kulman taa. Enää sisuksista ei irronnut kuin sapensekaista, pistävää limaa, joka tuntui sulattavan hampaat.
”Hei, Kari”, Hannun ääni sanoi. ”Täällä on toinen pussi sisällä. Täällä on pistooli ja joku lappu. Täähän on kartta ja viesti.”
Hetkeen Kari ei kuullut kuin oman ryystämisen ja yskimisen. Sitten Hannun ääni kuului ihan vierestä. ”Nalle ja koira pitää upottaa.”
”Koira?” Kari ähkäisi.
Jatkuu huomenna...
OSA 22/33
Kari tuijotti virnistelevää pikkuveljeään, kun kännykkä taskussa soi. Numero oli taas vaihtunut, soittaja ei.
”Mitä te vielä siellä kuppaatte?” Litjan ääni kysyi linjalta.
”Tä?” Kari älähti. Hän käännähti ympäri, tähysteli kohti kuusikkoa, kuulosteli. Ei mitään.
”Niin, omistaja odottaa mun soittoa, että se pääsee pikkuhiljaa palaamaan mökilleen”, Litja sanoi. ”Sen pitää ehtiä tsekata paikat ennen vaimon tuloa.”
”Mitä tää on?” Kari huusi. ”Mistä sä tiedät, että me ollaan täällä? Seuraatsä meitä? Ja mikä helvetti toi koiranraato on?”
”Ota iisisti, poju”, Litja sanoi. ”Mun tehtävä on tietää.”
”Sun tehtäviin lisättiin just selittäminen”, Kari meuhkasi. ”Muuten raato jää tänne.”
Litja huokasi, mutta alkoi kuitenkin kertoa. Omistajan, jonka Litja nimesi A:ksi, loma oli alkanut viikkoa aiemmin kuin A:n vaimolla. A oli tullut mökille koira mukanaan laittamaan paikkoja kuntoon. Heti ensimmäisen päivän iltana, kun A oli ahkeran siivouksen jälkeen alkanut nauttia illallista, koira oli päästänyt ripulipaskat juuri puunatulle lattialle.
”Sä varmaan arvaat, mitä sitten tapahtu?” Litja kysyi. ”Äkkipikainen A harrastaa pistooliammuntaa. Siinä on rata mökinkin lähellä. No, oli miten oli. Katumus iski välittömästi. Koira, joka oli vaimon lemmikki liiteriin piiloon. A oli pari kertaa jo tarttunut puhelimeen, mutta ei ollut pystynyt vaimolleen kertomaan teostaan.”
”Kännykkä oli takassa”, Kari sanoi väliin.
”Joo. Uusi on jo A:n taskussa. Mutta joka tapauksessa. Koirantapon jälkeisenä aamuna A ajoi Varkauteen ja kirjottautu Scandiciin miettimään pahaa tilannetta. Onneks se on mun vanha kaveri ja osasi ottaa yhteyttä oikeaan tahoon. Siinäpä se.”
”Ei toi nyt ihan selitä”, Kari sanoi.
”Mä annoin ohjeet, miten toimia”, Litja jatkoi. ”Tänä iltana A tulee takas ja huomenna iltapäivällä se hakee vaimon, joka tulee Joensuun junalla Varkauteen. Ja kun ne tulee yhdessä mökille, niin voi jumalauta, siellähän on sillä välin, muutaman tunnin Varkauden reissun aikana, käyny murtomiehiä ja A:n vahtikoiraksi vaimonhaun ajaksi jättämä vanha, uskollinen Ressu on kadonnu. Joko sä nyt tajuat? A:n vaimo on herkkä ihminen. Katoaminen on helpompi kestää ku murha.”
Kari kelasi hetken. Litjan kertomus tuntui paitsi typerältä myös aukottomalta, tässä tarinassa reikiä ei ollut muualla kuin Ressussa.
Jatkuu huomenna...
OSA 23/33
Litja oli katkaissut puhelun ilmoitukseen, jonka mukaan hän soittaisi uudestaan kun Kuikat lasteineen olisivat Varkaudessa. Kari ei ollut ehtinyt saada vastausta puhelun alussa esittämäänsä kysymykseen, eikä siihen mitä he tekisivät pistoolille ja tavaroille.
Veljekset olivat kantaneet koiran puhelun jälkeen autoon lisättyään raadon ympärille vielä kaksi jätesäkkikerrosta. Kari oli ihmettelyt koiran painoa, joka oli lähellä betonikarhua ja Hannu oli kertonut säkissä olevan ylipainoinen vihikoira. Hannun mukaan Bassetit olivat metka laji, nahkakin roikkui kuin muutamaa kokoa liian suuri huppari ja kuolaa lensi kuin sadettimesta.
”Eipä lennä enää”, Kari oli todennut ja lyönyt Hiacen takaoven kiinni. ”Kaikesta säkin tiedät.”
Kari oli vasta Rautalammen jälkeen alkanut selvittää Hannulle puhelun sisältöä, vaikka pikkuveli ei ollut edes kysynyt. Se oli keskittynyt ristikkoon, heti kun he olivat liikkeelle päässeet.
”Hienosti ajateltu”, Hannu sanoi Karin päästessä loppuun.
”Sehän saatana tappo tän Ressun”, Kari ärähti.
”Se oli ikäloppu”, Hannu selitti. ”Tolla ylipainolla voi olla, että se teki tietämättään palveluksen. Onhan tää nätti ajatus vaimoa kohtaan. Se voi ajatella että siellä Ressu juoksentelee korvessa ja elättää ittensä riistalla. Hieno kuva. Etenkin ku vertaa siihen, että mies kertois ampuneensa lemmikin, koska se väänsi tortut tupaan.”
Kari mulkaisi Hannua ja repäisi APUMIES-lippiksen tämän päästä. ”Tätä sä et enää tarvii”, hän sanoi ja sulloi lakin ovitaskuun. ”Näköjään rupee päänuppi nakuttamaan.”
”Ajattele, mitä lavastus tulee maksamaan. Se on tosi rakkautta. Sulla ei vaan ole tunteita”, Hannu tiuskaisi.
”Kyllä mulla on”, Kari korjasi. ”Tälläkin hetkellä mua vituttaa”, hän vilkaisi taas kerran sivupeileihin.
”Mitä sä kyttäät koko ajan?”
”Litja tiesi tasan tarkkaan, missä me ollaan”, Kari vastasi. ”Jonkun se on laittanu perään.”
Hannu nauroi. Kari kysyi, miksi.
”Sä oot alkeellinen”, Hannu kaivoi työkännykän esiin. ”Se on liittäny tietysti näihin paikannuspalvelun.”
”Minkä?” Kari kysyi.
”Se näkee, missä nää kännykät liikkuu. Palvelun saa operaattorilta ja tsekkauksen voi tehdä vaikka tekstarilla. Mut turha maksaa. Mä voisin tehä sen netin kautta vaikka ilmatteeks”, Hannu haukotteli. ”Iisi biisi.”
Kari ei sanonut mitään. Hän tunsi itsensä muumioksi.
Jatkuu huomenna...
OSA 24/33
Puhelin soi uudestaan, kun Kuikat olivat körötelleet vartin vitostietä ja Hannu tivasi Karilta Latvian rahayksikköä. Kari käski kysyä taikakynältä ja nappasi luurin.
”No niin, nokka on jo kohti etelää. Meni vähän Varkauden ohi, kun mä ilmotin A:lle, että se voi kirjottautua hotellista ulos ja palata rauhallisin mielin mökille”, Litja totesi leppoisasti Karin korvaan. ”Onko kovasti ruuhkaa Kuopion suuntaan?”
Kari käski katsomaan Tiehallinnon liikennetiedotussivuilta, kun Litja kerran netissä alvariinsa surffaili. ”Mua kiinnostaa vaan tän keikan palkkio”, hän jatkoi.
”Teillä on murri vielä kyydissä”, Litja vastasi. ”Työ on kesken.”
”Jääkin kyytiin, jos mä en saa selkeetä vastausta”, Kari vastasi.
”Sehän on liti”, Hannu hörötti vieressä ja raapusti kynällä.
”Lati”, Kari korjasi.
”Mitä?” Litja kysyi.
”Latit riviin”, Kari sanoi.
”Ne on jo maksettu”, Litja sanoi. ”Tili löytyy apukuskin kuramaton alta.”
Kari kopautti Hannua kylkeen ja näytti eleillä tätä nostamaan mattoa. Pikkuveli totteli, taittui kaksinkerroin ja takaisin pystyyn noustessaan piteli kädessään ruskeaa kirjekuorta. Karin ei tarvinnut pyytää avaamaan. Hannun silmät hehkuivat kuin grillihiilet, kun se ravisteli kouraansa kymmenen sileää satasta.
”Otit aika riskin”, Kari sanoi puhelimeen.
”Paskat”, Litja vastasi. ”Kyllä mä tiesin, ettette te käyttörahoja lähimmän bensa-aseman imuripoletteihin sijota.”
”Olis kiva jauhaa paskaa vaikka pitempäänkin, mutta ei sun kanssa”, Kari kuittasi. ”Mites auto ja pyssy?”
”Auto samaan paikkaan ku viimeksikin”, Litja sanoi. ”Pyssyn voitte pitää. A halusi päästä siitä eroon. Siinä on nyt paha karma.”
”Vai niin”, Kari sanoi. ”Saaks kysyä yhen jutun. Miksei se vaan haudannu piskiä liiterin taakse? Miks tällanen show?”
”Voisit joskus rimpauttaa Luontoiltaan”, Litja sanoi. ”Karhuthan olis kaivanut raadon esiin viimestään syksyllä. Se olis ollu vaimolle vähän vaikea selittää, miten kesällä karannut Ressu on kaivanut tassuilla ittelleen kuopan, lapioinut sen umpeen ja jäänyt sinne mätänemään. Ja kaiken tän se olis puuhannut luoti otsassa.”
Kari myönsi, että Litjan puheessa oli vinha perä.
”Ai niin. Vielä kaksi juttua”, Litja sanoi. ”Yksi: saatte pitää kaikki roinat. Kännykätkin.”
”Tä?”
”Ja kaksi: tää oli sit tässä. Te ette enää kuule musta”, Litja sanoi ja katkaisi puhelun.
Jatkuu huomenna...
OSA 25/33
Kuikat olivat kotona vasta kahdelta yöllä. Kari istui sohvalla, joi olutta ja hieroi hartioita. Jo betonikarhun ja Ressun upottaminen Mikkelin ja Lahden välimaaston Varaslampeen, jonka nimeä Hannu oli hekottanut ihan liian kauan, oli saanut selän huutamaan hoosiannaa. Muutenkin touhu oli synkkää. He olivat kantaneet eläimet suolammen rantaan, lempanneet heiluriliikkeellä nallen uppeluksiin. Narulla patsaaseen sidottua Ressua ei tarvinnut tuuppia. Hyvä kun he olivat ehtineet hypätä sivuun, ennen kuin säkki oli suhahtanut lampeen kuin ratakelkka. Molskis ja loiskis, lampi oli ollut taas tyyni. Viimeisen niitin selkä oli saanut, kun he olivat raahanneet arvolastin autosta asuntoon. Kun Kari oli tyhjän auton Nesteen pihaan vietyään kävellyt kotiin, hän oli köpöttänyt kuin vanhus.
Ennen niin karu asunto oli nyt kuin elektroniikkafriikin paratiisi. Heillä oli massiivinen taulutelevisio, erilaisia tallentimia, stereot ja keittiössä metallinhohtoinen mikroaaltouuni, espressokone ja kiilteleviä vempeleitä, joiden käyttötarkoituksesta heillä ei ollut hajuakaan. Karia ei edes kiinnostanut. Pikkuveli sen sijaan tutki tonttuna uusia aarteita. Olkkarista puuttui vain joulukuusi.
”Miks me muuten saatiin kenkää?” Hannu äkkiä kysyi.
”Ei perusteltu.”
”Jäi paha fiilis. Mä en ole koskaan ennen saanu kenkää.”
”Ethän sä ole ollu töissäkään”, Kari sanoi.
”Silti. Mitä me muuten tehdään tällä?” Hannu kaivoi pistoolin t-paidan alta. Piippu osoitti kohti Karia.
”Ei saatana ainakaan osotella toisia”, Kari sanoi ja pyysi näyttämään asetta, jonka olemassaolon hän oli jo väsyneenä ehtinyt hetkeksi unohtaa.
Kari pyöritteli asetta kädessään ja haukotteli. Ase oli ysimillinen Benelli.
”Mä pidän tätä. Sä et ole käyny vielä armeijaa”, Kari sanoi ja pani aseen pöydälle. ”Mennään nukkumaan.”
”Mä käyn vielä klitsussa”, Hannu sanoi.
”Etsä huomannu että täällä on valot? Mä maksoin laskun.”
”Mä meen silti alas.”
Kari ei jaksanut panna hanttiin, hän oli ihan liian poikki. Ja mitä se hänelle kuului, jos pikkuveli halusi hipsiä maan alle ja leikkiä Matias-myyrää. Ovi kävi ja Kari oli yksin. Hän oli nousemassa sohvalta, kun jokin aseen heijastuksessa kiinnitti huomion. Hän poimi Benellin käteen, nosti lampun alle. Viilausjäljet näkyivät naarmuina piipun alasivussa. Aseen sarjanumero oli poissa.
Jatkuu huomenna...
OSA 26/33
Kari heräsi sohvalta oven käymiseen. Aurinko paistoi silmiin auki unohtuneiden verhojen välistä. Hän ei ehtinyt edes istualleen, kun pikkuveli tuli huoneeseen.
”Tiedätsä mitä?” Hannu sanoi. ”Mä snaijasin vasta äsken, että meiltä jäi elämämme tilaisuus käyttämättä.”
”Mitä sä selität?” Kari kysyi. Hän ravisti päätä, hieroi naamaansa. Lihakset olivat jäykät ja kipeät eilisestä.
”Me ei muistettu rikkoo mitään”, Hannu sanoi. ”Vaikka meillä oli lupa. Me mokattiin.”
”Me mokattiin. Siinä mä oon samaa mieltä”, Kari vastasi. Pää alkoi pikkuhiljaa herätä uuteen aamuun. Hän vilkaisi kännykän kelloa. Yli kymmenen. Hän oli nukkunut korkeintaan kolme tuntia. Benelli oli pöydällä allaan hänen laatimansa lista yöllä kaihertamaan alkaneista asioista ja lista siitä, miten niistä otettaisiin selvä. ”Me mokattiin siinä, että me lähettiin Litjan kelkkaan.”
”Tä?”
Kari selitti ja käytti muistiapuna listaansa. Ensimmäinen kummallisuus oli ase: miksi joku äkkipikaistuksissaan koiransa tappava on hankkinut laittoman aseen? Hannu pani kampoihin. Pikkuveli oli sitä mieltä, että viilaus on voitu tehdä jälkikäteenkin. Karin oli myönnettävä, että se oli mahdollista, joskin epätodennäköistä. Lisäkummajaisia oli paljastunut, kun hän oli yöllä hetken mielijohteesta tehnyt Litjan Corsasta ajoneuvorekisterikyselyn. Rekisterinumero oli täsmännyt merkin ja värin osalta, mutta malliksi oli ilmoitettu Astra.
”Ei todista mitään”, Hannu sanoi. ”Virheitä sattuu.”
”Tässä niitä virheitä on yhteen keikkaan liikaa”, Kari ärähti. ”Omistajakin oli Matilda Ristikainen 72 vee Keravalta. Samalla mä kyselin Hiacesta.”
”Oliks siinäkin väärät kilvet?” Hannu kysyi.
”Ei. Sen omistaa Pölypartio-siivousliike Vantaalta. Mä soitin niiden numeroon. Sieltä vastasi nauhote, joka toivotti hyvää kesää ja kerto firman olevan kiinni elokuun 2. päivään saakka”, Kari selitti. ”Hiace on varmaan napattu sieltä käyttöön heinäkuuksi ku omistajat on lomilla.”
”Mut mitä sit?” Hannu kysyi. ”Me saatiin jo fudut ja fyrkat. Ja pelit ja vehkeet.”
”Sitä sit että joku muukin tässä dunkkaa ku koiranraato”, Kari sanoi. ”Me etitään Litja käsiin ja jutellaan. Tänään.”
”Eihän me edes tiedetä missä se asuu”, Hannu puuskahti. ”Mä ajattelin et me lähetään biitsille.”
”Kiva idea, mut silti me mennään Tattarisuolle.”
”Bussilla? Siellä on helle.”
Jatkuu huomenna...
OSA 27/33
”Tiedätsä mitä?” Hannu sanoi, kun Kari kurvasi Hiacen Jäähdytintielle.
”En tiedä”, Kari vastasi. ”Mulla on helvetin kuuma, univelkaa ja jäykkä niska.”
”Olis ehkä sittenki kannattanu tulla tänne bussilla, eikä lainata tätä koslaa”, pikkuveli sanoi. ”Tai ehkä ei olis kannattanu tulla ollenkaan.”
”Miten ni?” Kari sanoi ja käänsi auton tutun teollisuushallin pihaan. ”Mä haluun tietää, mistä tässä on kyse.”
”Joo, joo”, Hannu sanoi. ”Mut miksei me vaan käyty hakee bissee ja jääty piknikille. Me oltais voitu venata Hiacen vieressä että Litja tulee hakemaan sen pois. Sillonhan sä olisit voinu jututtaa sitä. Ei olis tarvinnu alkaa leikkiä mitään Varesta.”
Kari avasi suun, mutta ei sanonut heti mitään. Idea Hiacen lainaamisesta oli tullut kuin itsestään, kun he olivat kävelleet kohti bussipysäkkiä ja auto oli ollut vielä Nesteen pihalla samassa paikassa kuin hän oli sen yöllä jättänyt.
Väreilevä asfaltti ja odotettavissa oleva hikinen bussikyyti olivat päättäneet, ei järki. Sitä ei vain kannattanut paljastaa odottavasti tuijottavalle pikkuveljelle, joka oli suihkun jälkeen vaihtanut t-paitaa.
ELÄMÄ ON ANKEAA, KUN SEN OIKEIN OIVALTAA oli päivän viesti. Kerrankin asiallinen asu. Kari allekirjoitti mietteen ja olisi itsekin voinut käyttää paitaa.
”Älä käy isobroidia neuvomaan”, Kari lopulta sanoi, hyppäsi pihalle ja sytytti tupakan. ”Mullon omat kuviot”, hän yritti näyttää itsevarmalta, vaikka olo oli kuin unissakävelystä kärsivällä pienimunaisella miehellä, joka herää alastomana kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja huomaa rynkyttävänsä Lady’s Clubin lasista alaovea.
Kari näki jo auton luota, että hallin ovi oli munalukossa, silti hän kävi tempaisemassa kahvaa.
”Oliks tätä viimeks?” Hannun ääni kuului auton takaa.
Kun Kari ehti veljensä luo, hän näki pihalla seisovan kyltin: VUOKRATTAVANA. Alla välittäjän nimi ja puhelinnumero.
”Ei.”
Poikela vastasi jo ensimmäisellä hälytyksellä. Kari käytti väärää nimeä ja työsuhdekännykkää varmuuden vuoksi ja kertoi seisovansa paraillaan hallin pihalla. Nopeapuheinen Poikela kiilasi heti väliin ja kertoi mahtavan paikan olleen ilman vuokralaista jo kaksi vuotta.
”Heti vapaa. Kiinnostaako?” Poikela kysyi minuutin tauottoman myyntipuheen perään.
”Ei”, Kari vastasi.
”Miksi sä sit soitit?”
”Aattelin vaan pirauttaa, että se on ilmiliekeissä.”
Jatkuu huomenna...
OSA 28/33
”Oliks sulla muita omia kuvioita?” Hannu kysyi sen jälkeen, kun Kari oli polkenut heidän työsuhdekännykkänsä pirstaleiksi hallin pihamaalle. Tapahtumaa edelsi pikkuveljen puhelun jälkeinen viaton maininta siitä, että vaikka he eivät tiedä missä Litja on, niin Litja kyllä edelleen tietää missä he ovat.
”Jos me ei löydetä Litjaa, niin me löydetään Kemppi”, Kari vastasi ja könysi autoon.
”Kuka se on?” apukuskin puolelle ärsyttävän ketterästi hypännyt pikkuveli kysyi.
”Lehtosen kontakti, joka taas toimi kontaktina Litjaan”, Kari vastasi ja käynnisti auton.
”Mistä me se löydetään?”
”Lehtosen kautta”, Kari sanoi ja käänsi auton pihasta tielle.
”Sama Lehtonen, joka napsi sulta sormet?”
”Jep.”
”Mä olen koko ajan vahvemmin sitä mieltä, että bissepiknik olis järkevämpää”, Hannu sanoi.
Kari sanoi, ettei uskonut Litjan tulevan autoa hakemaan, vaikka he perustaisivat olutteltan Nesteen pihaan loppuheinäkuuksi.
”Sä olisit muuten voinu ihan vaan poistaa SIM-kortitkin”, Hannu sanoi ja kaivoi ristikkolehden ja kynän esiin. ”Olis saatu ilmaset kännykät.”
Paloautot tulivat vastaan jo ennen Kehä I:n liittymää. Poikela oli paljastanut itsensä tosikoksi.
Kivitalo oli komea ja hyvässä osoitteessa. Meri välkkyi Soukan Rantatien toisella puolen sinisenä. Lehtonen ei ollut yhtään ilahtunut Kuikan veljesten yllättävästä Espoon visiitistä. Sisälle pyytämisestä ei ollut puhettakaan. Mies oli käskyttänyt heitä odottamaan autotallin luona, sillä aikaa kun hän käy selittämässä grillivierailleen häiriötä. Tallille asti kuului pihan puolelta Lehtosen ääni, joka kertoi virolaisten puutarhurien tulleen vääränä päivänä.
”Mä käyn vähän opettamassa niille suomen kielioppia.”
Lehtosen sanojen jälkeen kuului naurua useammasta suusta.
Käynti oli nopeasti ohi. Lehtonen ei tuntenut Kemppiä ollenkaan.
”Sä sanoit hoitanees sille ennenkin miehiä”, Kari sanoi. ”Ja että kukaan ei oo valittanu.”
”Onks teillä jotain valitettavaa?” Lehtonen sivuutti kysymyksen. ”Tekikö se oharit, vai?”
Kari kertoi kaiken menneen ihan ok.
”Saatiin potkut, mutta ekstraakin”, Hannu lisäsi.
”No, mitä helvettiä te siinä seisotte?” Lehtonen tiuskaisi. ”Sitä paitsi, puhelinkin on keksitty.”
”Jäi vaan vaivaamaan pari juttua”, Kari sopersi. ”Onks se Kemppi ees Kemppi?”
”Ketä kiinnostaa?” Lehtonen ärjäisi ja usutti heidät matkoihinsa.
Jatkuu huomenna...
OSA 29/33
”Siinä mä olen samaa mieltä ku tää Lehtonen, että ei muakaan hirveesti kiinnosta kuka Kemppi tai Litja oli. Mulla on kuitenkin 700 fyrkkaa”, Hannu selitti, kun Hiace ohitti Ison Omenan.
”Mut mitä se Lehtonen tarkotti sillä, kun se ravas vielä autolle ja hakkas sivuikkunaa ja sano, että sen lisäks, ettei tartte tulla käymään, ei tartte enää soitellakaan? Meinasikohan se sitä, että sen kautta sä et saa enää duunia?”
”Turpa kiinni”, Kari ärjähti. Ärsytti koko juttu. Hän oli Poirotiksi ryhtymällä saanut enemmän tuhoa kuin tulosta aikaan. Sitä paitsi Lehtonen ja pikkuveli ja varmaan koko muu maailma oli oikeassa.
Keikat oli hoidettu, heille oli maksettu bonuksien kera. Mitä väliä oli sillä kuka maksoi ja miksi kaikki salamyhkäisyys. Mitä hän oikein skitsoili? Nythän hänellä oli asekin, hän voisi siirtyä saman tien vaikka pankkialalle. Mikä sitäkään uutta askelta uralla estäisi?
”Yks juttu vielä”, Hannu sanoi varovasti. ”Eihän sulla enää tälle päivälle ollu muita omia kuvioita?”
”Miten niin?” Kari tiuskaisi.
”Mä ajattelin, että voitais mennä Ysineloseen parille”, Hannu sanoi.
”Mulla on vähän toisenlaiset suunnitelmat”, Kari vastasi.
”No?”
”Mä ajattelin, että voitais mennä Merirosvoon ja vetää nupit turvoksiin”, Kari sanoi.
”Maailman paras isobroidi”, Hannu hihkaisi ja tönäisi nyrkillä Karia hartiaan.
Karille tuli vähän parempi mieli. Koko paskan päivän pystyisi ehkä huuhtomaan kurkusta alas. Huomenna kaikki olisi toisin. Tai viimeistään ylihuomenna.
Kuikat jättivät auton Nesteelle ja juoksivat kilpaa ostarille. Hannu seisoi jo kahden tuopin kanssa terassilla, kun Kari vasta hölkötteli paikalle.
”Kartsa”, kuului tuttu, käheä ääni mölinän keskeltä, kun Kari sai ensimmäisen virvoittavan viileän kulauksen nieluunsa. Kari kääntyi: Pirre, vinosilmäinen brunette, jonka kanssa hän oli joskus sählännyt, viittoili ja kähisi luokseen. Hannu oli jo menossa, se oli iskenyt silmänsä samassa pöydässä istuvaan vaaleaan naikkoseen, jonka kaula-aukko loppui suunnilleen sinne, mistä napa alkoi.
”Pitkästä aikaa”, Pirre kujersi. ”Mitä te haluutte tarjota meille prinsessoille?”
Pirre oli siis nähnyt Hannun rahat kassalla. Mutta mitä sitten, Kari ajatteli. Mikä estäisi vetämästä koko viikonloppua viihteen puolelle? Työpuheluitakaan ei tarvinnut pelätä ilonpitoa pilaamaan.
Jatkuu huomenna...
OSA 30/33
Sunnuntai oli kääntynyt sateiseksi illaksi, kun veljekset kävelivät kotia kohti. Pirre ja Jataksi paljastunut bimbo olivat Pirren boksissa vietetyn yön ja terassilla istutun aamupäivän jälkeen vaihtaneet naapuripöytään, kun siihen asti rahamiestä esittänyt Hannu oli kertonut rahojensa olevan finaalissa ja tarjoilun ohi. Kuikat olivat vaihtaneet kapakkaa ja istuneet iltapäivän Aapelissa Karin rahoilla.
”Mitähän tuolla on tapahtunu?” Hannu sammalsi.
”Missä?”
”Meiän rapussa.”
Kari nosti katseen kenkien alla mutkittelevasta maasta. Tornitalon pihalla oli kaksi koppiautoa, joista toisen takaovet olivat selällään, yksi Mondeo ja kaksi Karhuryhmän Ford Exursionia. A-rapun avoimella alaovella seisoi kypäräpäinen, luotiliiveihin sonnustautunut karpaasi, joka lepuutti sylissään konepistoolia.
”Onkohan Rantanen taas riehunu?” Hannu sanoi.
Samassa alaovi aukesi. Ulos tuli poliisi kantaen taulutelevisiota. Perässä tuli toinen sylissään digiboxi, DVD- ja Blue-Ray-soittimet.
”Ei vittu”, Hannu hönkäisi. ”Nehän varastaa meiän kamat.”
Kari pysäytti pikkuveljen. ”Mennään kolmoseen”, hän tarttui Hannua käsipuolesta ja pakotti mukaansa. Tämä tajusi sentään olla huutelematta vastalauseita.
Kolmostalon B-rapussa Kari piti nopean tilannekatsauksen. Joku oli mennyt pieleen. Jos kytät osasivat tulla suoraan kämpille, niin silloin ne tiesivät myös tekijät.
”Ei se nyt ihan satavarmaa ole”, Hannu sössötti.
”Ei, se on 110. Miksi helvetissä siellä on Karhuryhmäkin?” Kari ihmetteli. ”Hiukka rankka miehitys mökkimurrosta.”
”Mitä me nyt tehdään?”
”Himaan ei oo enää menemistä”, Kari sanoi. ”Me haetaan Hiace ja ajetaan Kallahteen miettimään.”
”Autolla? Sä oot kännissä”, Hannu vastasi.
”En tarpeeks”, Kari kuittasi.
”Mun täytyy saada mun tietsikka”, Hannu sopersi.
”Käy pyytämässä, ehkä ne antaa sen.”
”Se on klitsussa.”
”Ja pysyy.”
”Venaa hetki”, Hannu sanoi ja kopeloi kännykkänsä esiin. ”Mä pyydän Villeä hakemaan sen. Ilman sitä mä en lähe.”
Kari ei jaksanut panna kampoihin. Kolme minuuttia lyhyen puhelun jälkeen rapun ovi kävi ja noin 8-vuotias napero haki avaimet. Viisi minuuttia myöhemmin Ville seisoi heidän edessään kannettava sylissään. Kari tarjosi kymppiä
”Satku.”
”Sillähän saa jo uuden koneen”, Kari sanoi.
”Teillä on aika vähän neuvotteluvaraa”, Ville vastasi. ”Yks huuto ja kytät on täällä.”
Jatkuu huomenna...
OSA 31/33
Koko ajomatkan Kari sätti pikkuveljeä tarpeettomasta ja kalliiksi käyneestä riskistä. Hannu istui hiljaa vieressä, puristi tietokonesalkkua sylissään.
”Ku ei olis jätetty pistoolia autoon, oltais saatu sun typerä kone siltä piltiltä ilmaseks”, Kari mesosi, kun he rynkyttivät kuoppaista hiekkatietä rantaan. ”Kohta me ollaan peeaa”, hän jatkoi, vaikka se ei ollut suurin huolenaihe. Heillä ei ollut kotia, ei muuta kuin ruttuinen Hiace, joka sekään ei ollut oma.
”Joksä lopetit?” Hannu kysyi.
”Vasta alotin”, Kari pysäköi auton lähelle purjelautailijoiden peltikoppeja. Sade hakkasi auton peltiä, Kari rattia.
Hannu avasi laukun, veti koneen esiin ja napsautti virran päälle. Vasta Windowsin tervetulomusiikki havahdutti Karin. ”Et ala pelata mitään nyt”, hän äyskäisi. ”Meillä on tärkeempääkin funtsattavaa.”
Hannu ei noteerannut, sormet tanssivat näppiksellä.
”Vittu”, Kari sanoi ja meni sateeseen tupakalle. Pää ei toiminut, eikä sytkäri. Juuri kun hän kiskaisi sytkärin lepikkoon, kuului sivuikkunasta koputus.
”Suakin saattaa kiinnostaa”, Hannu sanoi, kun hän avasi oven ja karjaisi, mitä.
Artikkeli oli Iltalehden sivuilla. Otsikon alla oli punainen kaistale, jossa luki keltaisella JUURI NYT. Otsikko oli raju: MURHAVELJEKSET VAPAALLA! Tekstin yläpuolella oli kuva heidän kotitalostaan ja poliisiautoista. Ingressi kertoi murhan yhteydessä kadonneen ryöstösaaliin löytyneen, veljeksiä ei. Leipätekstin vieressä oli Karin vanha pidätyskuva.
Juttuja oli Hannun mukaan myös ainakin Iltasanomien, Hesarin, Maikkarin ja Ylen sivuilla. Kymmenen minuutin kuluessa Karillekin selvisi, että koko maata kuohuttaneessa tamperelaisen lottomiljonäärin raa’assa mökkimurhassa Viljonlahdella oli tänään tehty läpimurto.
Kuikat olivat veriteon jälkeen juoneet mökillä tyhmyyttään oluet ja jättäneet tyhjät tölkit sormenjälkineen pöydälle.
IS oli ehtinyt jututtaa leskeä, joka kertoi tulleensa mökille eilen ja löytänyt sen tyhjennettynä. Vaimosta, joka oli tullut viikkoa aiemmin perheen Ressu-koiran kanssa mökille, ei ollut näkynyt jälkeäkään.
Jo samana iltana poliisin koirapartion Rocky oli merkannut liiterin takaa paikan, josta ammuttu vaimo oli kaivettu esiin. Leski, Tapio Karvonen, oli shokissa. Yhtä shokissa oli Kari, joka tajusi katsovansa Kempin naamaa. Vain valkoinen peruukki puuttui.
Jatkuu huomenna...
OSA 32/33
Hiacen takaosassa vietetyn yön aikana Karille oli selvinnyt, että pikkuveli osasi käyttää tietokonettaan. Aamun tullen heillä oli enemmän tietoa Marja ja Tapio Karvosesta alias Kempistä. Vaimo oli voittanut vuosi sitten loton jättipotin, rapiat 4 miljoonaa euroa.
Pariskunta oli antanut haastattelun Aamulehteenkin. Puolikalju, tumma Karvonen istui naama virneessä puutarhakeinussa vaimo kainalossa ja vannoi jutussa, että mikään ei muutu. Myyntiedustajan hommissa ajellaan ympäri Suomea suihkuseiniä kaupitellen kuten nytkin. Vaimo oli kuvassa väkinäisempi ja jutussakin varovaisempi tyyliin, katsotaan nyt, kaikki voi muuttua nyt kun on rahaa. Kari oli päätellyt että vaimo oli vuoden verran mietittyään päättänyt, että ainakin mies vaihtuisi.
Se oli saanut Karvosen ryhtymään hirmutekoihin, tappamaan vaimon ja koiran ja vierittämään syyn heidän harteilleen.
Juoni oli hemmetin ovela, eikä heillä ollut mitään todisteita. Karvoselle oli turha ruveta soittelemaan ja uhkailemaan, se vain pahentaisi tilannetta. Miehellä oli koko Suomi puolellaan, heillä koko Suomen poliisit perässään.
”Litja on avain. Se saatana anto ne oluttölkitkin Karvoselle. Meiän on pakko löytää Litja”, Kari sanoi.
”Johan me yritettiin”, Hannu sanoi.
”Yritettiin vääristä paikoista”, Kari vastasi. ”Pannaan Niipperin mesemies puhumaan, vaikka väkisin.”
Kuikat ajoivat Santaharjutie 31:n ohi ja pysäköivät metsään. Kari otti pistoolin hansikaslokerosta.
He kiersivät talolle metsän kautta. Päästyään lähemmäs he kuulivat ruohonleikkurin säksätyksen.
”Eiks me lastattu leikkurikin?” Hannu kuiskasi.
”Ehtiny ostaa uuden”, Kari suhahti. Käsimerkistä molemmat vaihtoivat ryömintään ja jäivät lopulta metsälaidan kuusen alle tarkkailemaan tilannetta. Leikkurin ääni kuului koko ajan lähempää, lopulta leikkaaja tuli konetta työntäen esiin. Lihava mies oli ilman paitaa, pelkissä uimahousuissa ja PÄÄLLIKKÖ-lippalakissa. Mies kävi kolmen metrin päässä veljeksistä kääntymässä ja löntysti taas näkymättömiin. Kuikat vilkaisivat toisiaan, Kari nikkasi ja he vetäytyivät.
”Ei ihme, että Litja meni sillon sisään ku omilla avaimilla. Niin se tekikin”, Kari sanoi, kun he olivat autossa. ”Mitä sä naputat?”
”Mä sain mersun rekkarin. Omistaja on Jari Karvonen.”
”Karvonen? Litja ja Kemppi on veljeksiä”, Kari älähti.
Jatkuu huomenna...
OSA 33/33
Kari ajoi takaisin Kallahteen, vaikka oli sama, jos he olisivat ajaneet suoraan poliisitalolle. Vaikka hän kuinka mietti, niin Karvosten veljesten rakentama ansa oli pettämätön. He tekisivät itsestään pelleparin, jota paukutettaisiin ensin poliisilaitoksella, myöhemmin vankilassa turpaan, jos alkaisivat kääntää tapahtunutta Karvosten päälle.
Ei ollut mitään täyden palvelun muuttofirmaa, ei vakuutuspetoksia, ei mitään. Olivat vain he: Kuikan idioottiveljespari pakomatkalla, perseen alla varastettu auto, mukana murha-ase, sormenjäljet rikospaikalla, poliisin heidän kotoaan löytämä ja takavarikoima ryöstösaalis ja Lehtonen joka veisi loputkin sormet, jos siltä pyytäisi tukea tarinalle.
Olisi sitä paremmankin käden jaossa voinut saada.
”Mä meen uimaan”, Kari sanoi parkkeerattuaan auton entiseen paikkaan. ”Lähetsä? Voi olla, ettei muutamaan vuoteen tän jälkeen päästä meriveteen.”
”En mä”, Hannu vastasi. ”Mä meen taakse. Mullon vähän juttuja.”
Kari ui kalsarisillaan pitkän lenkin. Kauempana valvotun rannan puolella oli väkeä enemmän kuin santaa. Hän veti vaatteet uinnin jälkeen ylleen, pisti tupakaksi ja paineli autolle.
Hannun hihitys kuului oven läpi. Kun Kari avasi tavaratilan oven, hän näki tämän istuvan läppärin edessä.
”Tätä sä et enää tarvii”, särisevistä kaiuttimista kuului. Kari tunnisti äänen omakseen.
”Mitä helvettiä”, hän sanoi ja kipusi Hannun viereen. Hän näki itsensä näytöllä. Kuva oli huojuva, mutta selkeä. ”Tälläkin hetkellä mua vituttaa”, näytöllä ratissa istuva Kari sanoi.
”Mä siirrän videotiedostoja USB-portin kautta”, Hannu sanoi.
Kari näki tutun taikakynän törröttävän läppärin kyljestä. ”Minkä?”
”Minkä?” toisti näytön Kari.
”Sky Pen. Agenttikamera neljän gigan muistilla”, Hannu vastasi. ”Videokuvaa. Sisäänrakennettu mikrofoni. Tosi hauska. Mä en ollu ehtiny vielä siirtää näitä uusimpia.”
Kari vilkaisi veljeä. ”Onks sulla muitakin videoita?”
”On. Haluutsä nähdä tiedoston nimeltä Bella?” Hannu kysyi ja iski silmää.
”En helvetissä. Onks sulla mitään esimerkiks Litjasta?”
”Mähän lainasin sille kynääkin ekalla keikalla, ku sillä loppu muste”, Hannu vastasi ja nauroi. ”Se sun pitää nähdä. Se on tosi hauska. Läskinaama alhaalta päin. Blomstedtia ja Palmua”, pikkuveli matki.
”Miksetsä heti kertonu?”
”Mitä?”
Kari huokasi, mutta ei sanonut mitään.
LOPPU
