19.11.2009 15:44
Savonlinna-kvartetti, Andrei Nikulin, Maria Sidorkina, viulu, Emil Langbord, alttoviulu, ja Tatjana Dikhtjar, sello, ja Joakim Berghäll, tenorisaksofoni. Konsertti Melartin-salissa 19.11. Rautavaara, Murto, Berghäll, kaksi kantaesitystä.
Savonlinna-kvartetin konsertissa oli monenlaista historian havinaa. Kovin usein ei kuulla kahta enemmän tai vähemmän paikallisen säveltäjän kantaesitystä samassa konsertissa.
Konsertti oli myös Savonlinna-kvartetin sellistin Tatjana Dikhjtarin viimeinen julkinen esiintyminen kvartetin riveissä. Hän jää vuodenvaihteessa eläkkeelle. Konsertin lopussa koettiinkin tunteikas hetki, kun voimakas, teknisesti taitava tulkitsija ja kvartetin vahva hahmo sai erikoiskiitokset yleisöltä.
Einojuhani Rautavaaran ensimmäinen kvartetto on nuoren, huimapäisen ja sävellyskouluja käymättömän miehen taidonnäyte. Rytmeissä kuuluu Bartok-ihailu, välillä tunnelma on kuin myöhäisromanttisilla brittisäveltäjiä, silti kokonaisuus on omaperäinen, raikas ja riemastuttava.
Savonlinna-kvartetti lähestyi Rautavaaran nuoruudentyötä kunnioituksella ja tarkalla paneutumiselle. Tehokkaat rytmit ja lämpimät soolot yhdistyivät tarkoin harkittuun kokonaisrakenteeseen. Riehakas tanssi kasvoi suureksi julistukseksi, ja teos sai yleisöltä lämpimän vastaanoton.
Savonlinnan musiikkiopiston entisen rehtorin, Matti Murron, Savonlinna-kvartetille omistettu uunituore teos jatkoi Rautavaaran hengessä. Murron sävelkieli on kuulijaystävällistä, ja teos avautuu luontevasti. Murto rakentaa pitkiä, kauniisti kaartuvia nousuja, välillä ilmaa puhdistetaan ponticello-ryöpsähdyksillä ja rytmin leikeillä.
Murto tuntee soittajansa, ja olikin jakanut vastuuta tasaisesti kaikille neljälle sellon osuutta hieman painottaen. Fuuga-pätkä antoi tilaa soittajien taidoille.
Kolmas osa tarjoaa laulavaa, rauhallista kulkua, jonka katkaisevat yllättäen vilistävät kuviot ja hurjat rytmit. Kuin huomaamatta Murto vierailee myös venäläismaisemissa, mieleen tulevat Borodinin kvarteton tunnelmat. Savonlinna-kvartetti viihtyi mainiosti Murron toiveikkaissa maisemissa.
Kuinka kuvata vedenpaisumusta ja sen jälkeistä elämää musiikilla? Yksi vastaus on Joakim eli Jusu Berghällin tuore, kaksiosainen A Meal Beneath the Surface -teos jousikvartetilla ja saksofonille.
Jousikvartetti on klassisen musiikin peruskokoonpano, saksofoni jazzin perussoittimia, ja tämä kahtiajako kuului teoksessa. Kvartetilla oli usein tarjolla säestäjän rooli Berghällin taiturillisten soolojen tukena.
Onneksi usein syntyi myös hedelmällistä vuoropuhelua. Koskettavimpia kohtia olivat saksofonin ja ensimmäisen viulun unisonot, joissa yhdessä surtiin kaikkea veteen hukkunutta.
Teos on vahvasti ohjelmallinen. Se piirtää silmien eteen niin veteen suistuvat jäälohkot kuin vedenalaisen vaivalloisen ja hiljennetyn elämisen, hiljaa veden alla sähisevät ydinreaktorit ja kodittomien alistuneen hädän.
Saksofonin hurjistunutta revittelyä seuraa jousten seestynyt, syvän surullinen elegia menetetylle maailmalle. Käymme hetken Sibeliuksen maailmassa, jossa kauneus on vielä yksiselitteistä. Sitten paluu rosoiseen ja sekavaan nykyhetkeen: saksofoni sekoittaa elegiaan hälyääniä, urahduksia, kiireistä ja kauhunsekaista rientoa.
Teos näyttää, että musiikki voi vaikuttaa. Kun kuulijan mielikuvitus on nimivalinnalla suunnattu elämään katastrofin jälkeen, tuottaa musiikki vahvoja mielikuvia. Ne vaikuttavat faktatietoa vahvemmin, ja ehkäpä alttius ilmastonmuutoksen torjumiseen kasvaa.
Riitta-Leena Lempinen-Vesa
