Inna Los ja Giuseppe Varano olivat Madama Butterflyn ensi-illan pääpari. Dean Shibuyan pelkistetty näyttämökuva hivelee silmää.
06.07.2010 19:57
Giacomo Puccini: Madama Butterfly. Ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhlilla 5.7. Musiikin johto: Massimo Zanetti, ohjaus: Henry Akina. Osissa: Inna Los, Cynthia Hanna, Giuseppe Varano, Mikael Babajanyan ym. Savonlinnan oopperajuhlaorkesteri ja -kuoro, kuoronvalmennus Matti Hyökki.
Madama Butterfly palasi Olavinlinnan lavalla viimevuotista säihkyvämpänä. Kaksi keskeistä laulajaa, itse Butterfly Inna Los sekä tämän rakastettu Pinkerton, Giuseppe Varano, eivät juuri jättäneet toivomisen varaa.
Kun vielä Massimo Zanetti sai musiikkiin enemmän sävyjä ja voimaa kuin edeltäjänsä, oli teos tosi ja elävä, se vei vääjäämättömään imuunsa. Butterfly saikin osakseen tämän kesän huumaavimmat suosionosoitukset, mikä on paljon: kaikki tämän kesän oopperat ovat olleet erittäin onnistuneita, ja yleisön reaktiot sen mukaisia.
Illan suurin nimi oli Inna Los, jonka Butterfly kasvaa uskottavasti suloisesta, sinisilmäisestä tytöstä itsensä uhraavaksi naiseksi. Ooppera nojaa nimiroolin laulajaan, syntyyhän tragedia paitsi kulttuurien törmäyksestä myös siitä, että Butterfly pitää kiinni lapsenuskostaan rakkauteen ja rakastettuun, vaikka faktat kertovat muuta.
Kun sopraano on niin vahva kuin Inna Los, voi yleisö onnitella itseään: teos tuntuu ja vaikuttaa.
Losin ääni muuntuu kuiskauksenomaisesta herkkyydestä kokeneen naiset kypsään tuskanhuutoon, se kertoo yhtä hyvin lapsellisia unelmia, suuren rakkauden julistuksia kuin syvän surun parahduksia. Pianot painuvat lähes kuulumattomiin kadottamatta ydintä, ääni polveilee luontevana.
Losin olemus muuntuu myös oopperan myötä, ja katsoja seuraa henkeä pidätellen surullisen tarinan kulminoitumista.
Giuseppe Varanon tenorissa on italialaista, säkenöivää ydintä ja voimaa, joka kantaa yli orkesterin muhkeimmankin jylyn. Varano myös elää tapahtumien ja repliikkien jokaisen muutoksen, ja jo tämä sähköistää oopperaa.
Pinkerton ei näyttäydy roistomaisena naisenkaatajana vaan kulttuurinsa ja aikansa tuotteena, joka joutuu ikävään ristiriitaan: oma yhteisö ja sen tavat toisaalta, yllättävän suuri rakkaus toisaalla. Vuodet eivät himmennä muistoja, ja Pinkerton tuntuu yhtä hyvin uhrilta kuin Butterfly. Tosin hän jää henkiin.
Cynthia Hanna Suzukina kuuluu illan suuriin laulajiin. Suzukina on myötäeläjä, jonka suru saa yleisönkin reagoimaan. Hannan tulkinta tempaa mukaansa.
Mikael Babajayan on vahvaääninen, surusilmäinen Sharpless. Goron rooliin kaipasi viime vuoden Dan Karlströmiä, Jim Price ei saavuttanut samanlaista äänellistä ja ilmaisullista joustavuutta. Yamadori Andrey Bondarenko ja Bonzo Mikhail Koleshvili hoitivat pienet osansa mainiosti.
Massimo Zanetti jatkaa tämänvuotisten oopperajuhlien onnistunutta kapellimestarilinjaa. Zanetti tietää, kuinka italialainen musiikki saadaan säkenöimään, orkesteriin lämmintä tunnetta, milloin voi antaa vaskien raikua ja milloin annetaan tempon kiihtyä.
Pelissä ovat tunteiden ääripäät, ja orkesteri on valmis niitä maalaamaan. Herkkä odotus-välisoitto on kuin lammen pintaa omalla tahdillaan pisaroiva kesäsade, ratkaisurepliikkejä seuraava kuolemanraskaat soinnut, onnellista lörpötystä säestää herttainen soittorasia. Tulkinta on herkkä ja tunnekylläinen.
Oopperajuhlaorkesteri kiittää hyvistä kapellimestareista ja soittaa ilta illalta paremmin. Suomen parhaimpiin kuuluva soittajisto saa tänä vuonna arvoisensa johtajat, loistavaa.
Kuoro jatkaa melko pienessä osassaan tarkkojen ja iskevien esitystensä linjaa.
Henry Akinan ohjaus tuntuu löytäneen tänä vuonna lopullisen sykkeensä. Teos tarjoaa silmää hiveleviä näkyjä: punaisia ja valkoisia liikkuvia lyhtyjä, hääkohtauksen upeat naisten puvut, ilmassa liihottava punaiset terälehdet.
Riitta-Leena Lempinen-Vesa
