Lucia di Lammermoor tarjoaa perinteistä kuultavaa ja nähtävää sekä Eglise Gutiérrezin upeaa laulua. Kuvissa mm. Eglise Gutiérrez, Felipe Rojas Velozo, Luis Ladesma, MIka Kares, Petri Bäckström ja Tuija Knihtilä.
16.07.2009 15:51 | Päivitetty 18.07.2009 00:14
Gaetano Donizetti: Lucia di Lammermoor. Ensi-ilta Olavinlinnassa 15.7. Musiikin johto: Alberto Hold-Garrido.
Se tapahtui jälleen, kuten kaksi vuotta sitten: Eglise Gutiérrez hullaannutti ensi-iltayleisön. Sitä bravo-myrskyä ja loputonta rytmikästä taputusta!
Ja jälleen yleisö nousi seisomaan heti, kun laulajatar tuli näkyviin loppukiitoksissa.
Lucia di Lammermoor on yhden naisen ooppera, ja on kerrassaan onnekasta, että nainen on Eglise Gutiérrez. Hän on häikäisevä. Hänen karismansa saa koko teoksen säihkymään.
Gutiérrez vakuuttaa jo alkupuolella, mutta draaman edetessä ilmaisuun tulee lisää intensiivisyyttä, ja loppupuoli on yhtä laulun juhlaa.
Hulluuskohtaus vangitsee kuulijan täysin, vaikka äänessä ovat vain sopraano ja huilu. Gutiérrezin ääni nousee nousemistaan pois arkielämästä, hallusinaatioiden korkeuksiin. Kuviot helkkyvät vaivatta ja vauhdilla, pitkät äänet tihkuvat epätoivoa. Laulu syntyy luontevasti, silti ilmaisevana. Huilisti Timo Pulakka pysyy suvereenisti laulajattaren huimassa vauhdissa, ja yleisö pidättää henkeään.
Herkkyys ja kudoksen läpinäkyvyys ovat Donizettin bel canto -musiikin tärkein viehätys. Orkesterin osuus on usein kamarimusiikillinen: säestysryhmä, soolosoitin tai pari, sen päälle laulaja. Oopperajuhlaorkesterin soitinryhmä toisensa perään pääsee nautiskelemaan sooloista, laululle on tilaa, eikä ääntä tarvitse prässätä.
Tämä sopi erityisen hyvin basso Mika Karekselle, jonka hienostunut, kiinteä basso pääsi nyt papin roolissa paremmin oikeuksiinsa kuin Mefistofelena vuosi sitten. Kares on mennyt vuodessa eteenpäin, ja hänestä voi odottaa vaikka mitä.
Baritoni Luis Ladesma Lucian ilkeän veljen roolissa ei löydä sisäistä petoaan. Ääni oli parhaimmillaan duetoissa ja ensembleissä. Voimankäyttö vei äänestä sointuvuuden, ja puhtauskin kärsi. Felipe Rojas Velozo Lucian suurena rakkautena on täynnä vauhtia ja intomieltä. Velozon melko nasaali, kantava tenori ei vedä vertoja Sergei Semishkurin häikäisevälle äänelle, josta kuultiin pieni näyte lyhyessä Arturon roolissa.
Petri Bäckström antoi pienessä roolissaan näytteen kasvaneista äänivaroista, ja Tuija Knihtilä hellänä seuraneitinä lauloi tapansa mukaan suvereenisti ja tyylikkäästi.
Kapellimestari Alberto Hold-Garrido antaa tilaa laulajille ja pitää kokonaisuuden tiukasti hallussaan. Hän on malliesimerkki hyvästä oopperakapellimestarista: auttaa muusikoita tekemään työnsä, näyttää selkeästi ja yksiselitteisesti, seuraa solisteja, rakentaa vaikuttavan musiikkidramaturgian eikä tee itsestään numeroa. Koko esityksessä oli sitä helppouden ja varmuuden tuntua, joka syntyy luottamuksesta.
Kuoro näytti monessa kohtauksessa voimansa, se myötäeli raikuvasti niin iloissa kuin suruissa. Mieskuoro nousee komeasti esille.
Marianne Mörckin ohjaus on perinteinen: kerrotaan tarina, ja se riittää. Edelliskerrasta on kuoron turhaa haahuilua vähennetty, mikä lisäsi selkeyttä ja iskevyyttä. Produktio on tehty alunperin Malmön oopperaan, ja onkin ihme, kuinka hyvin se istuu linnaan. Historialliset puvut tukevat tarinaa.
Olavinlinna muuttuu Skotlanniksi muutamalla pylväällä ja valolla. Yläbastionin ottaminen osaksi näyttämöä valojen avulla tuo syvyyttä ja salaperäisyyttä.
Riitta-Leena Lempinen-Vesa
