Mielisairaala on Savonlinnan teatterin uutuusnäytelmässä elämän pelikenttä ja vankila, jossa vallitsevat kuri, kliinisyys ja puhtaus ja irvokas valtapeli.
24.11.2008 14:24 | Päivitetty 24.11.2008 14:47
Savonlinnan teatteri: Ken Kesey, Yksi lensi yli käenpesän. Dramatisointi Dale Wasserman, suomennos Sami Parkkinen. Ohjaus ja sovitus Kimmo Kahra (vier.), lavastus Tua Hautamäki, puvut Jenni Purmonen, valot ja tehosteet Joonas Väkeväinen, äänet Ari Ärmänen. Rooleissa Mikael Kokko, Jari Liukkonen, Sakari Tuominen, Matti Ruuska, Kalle Pylvänäinen, Jari Pylväinen, Liisu Mikkonen, Mervi Koskinen ja harrastajanäyttelijöitä. Ensi-ilta 22.11.2008.
Mitä tapahtuu, kun elämä katoaa hallinnasta? Tässä yksi Savonlinnan teatterin uuden ensi-illan teemoja.
Yksi lensi yli käenpesän avaa mielisairaalan raskaan oven kertomalla särkyneiden sielujen tarinoita. Niissä eivät itku ja nauru toisistaan eroa.
Keseyn 60-luvun näytelmässä hoidokkeja lannistetaan sähkösokeilla ja rauhoittavilla lääkkeillä. Heikkoja kohtia kaivellaan eikä armoa tunneta. Jos mikään ei auta, vedetään hihasta lobotomia.
Näennäisesti hyvään pyrkivä terapiayhteisö tuhoaa eheyttämisen sijasta.
Vaikka psykiatrinen hoito on noista ajoista muuttunut radikaalisti, voi esityksestä aistia asiantuntijatiedon ja viranomaisten hallinnoiman sairaalamaailman steriilin tuoksun ja sen kritiikin.
Valtakoneisto, taitamattomissa käsissä, jauhaa tunnotta palasiksi heikot ja kapinalliset. Toisaalta kyse on myös yhteisöllisyyden ylistyksestä: aito hyväksyminen saa ihmeitä aikaan.
Keseyn synkän huvittavalla näytelmällä on tositausta. Kirjailija toimi väliaikaisena apuhoitajana amerikkalaisen sairaalan psykiatrisella osastolla. Kokemus kirvoitti pöllyttämään hoitokäytänteitä.
Romaanista tuli besteller, elokuva- ja näyttämötulkinnoista samoin.
Tarina on monille tuttu, niin että tuttuus voi olla jopa pulma, jos yllätyksiä odottaa. Parhaiten esitys puree, jos sen näkee mitään ennalta tietämättä.
Itse olen nähnyt Käenpesän yhden version täällä liki kaksikymmentä vuotta sitten enkä ole koskaan voinut unohtaa Antti Korhosen intiaania. Se liimautui mielen pohjalle kuin arkkityyppinen kuva.
Vieraileva ohjaaja Kimmo Kahra lähestyy aihettaan 2000-luvulla kliinikon tavoin. Tulos on riisuttua ja puhdasta teatteria, joka elää näyttelijäntyön voiman varassa turhia temppuilematta.
Terveen ja sairaan rajaa piirretään omalla keholla ja mustalla huumorilla. Roolihenkilöt alkavat elää ja tulevat läheisiksi kukin tavallaan.
Tilanteet ovat pelkistetyn yksinkertaisia mutta silti ajatuksellisesti moniulotteisia. Fyysinen ketteryys korostaa hulluutta.
Tulkintaa vahvistaa Tua Hautamäen oivallus: laitosmainen ja antiseptinen lavastus skeittiramppeineen. Tila on samalla hullujenhuone ja vankila mutta myös elämän pelikenttä.
Kliinisyys ja puhtaus ovat nähtävissä koko retrohenkisessä näyttämöllepanossa äänineen ja valoineen.
Esityksen loppu vetää paremmin kuin alku. Sami Parkkisen paikoin ronski suomennos on nykykielisen tuore.
Roolitus on ollut osuvaa. Mikael Kokon uhmakas McMurphy tempoo loistavassa vireessä, tilanne päällä koko ajan. Matti Ruuskan änkyttävä Billy Bibbit tehoaa vastaansanomattomalla voimalla.
Hullu löytyy melkein jokaisen sisältä. Harri Pöppönen vie kaksoisroolinsa hienosti ja lataa Rucklyyn, jonka terä on todella leikattu. Liisu Mikkonen on Isona Hoitajana ovelasti hyvä ja paha samassa hahmossa.
Kehyshahmo on voimaansa etsivä katatoonikko intiaani Bromden. Hulluudessaan sairaan yhteisön keskellä Jari Liukkosen jäyhä Bromden vaikuttaa jopa terveeltä.
Harrastajanäyttelijät puhaltavat samaan hiileen.
Seija Forsström
