Lordi ja uudet vetimet.
06.11.2008 10:52 | Päivitetty 07.11.2008 17:02
Lordi:
Deadache
* *
Tomi Putaansuun maailma ei muutu. Neljäs Lordi-albumi luottaa samantyyliseen 80-lukulaiseen popheviin kuin ne edellisetkin. Ongelma on vain siinä, että Lordin jankkaavat huutokertsit ja sloganit alkavat pikkuhiljaa kumista tyhjyyttään. Hirviösadut ja kalmaiset kielikuvatkin jo vähän tympäisevät.
Homma toimisi, jos levy olisi täynnä mieleen jämähtäviä melodioita ja koukkuja. Niitä ei kappaleista kuitenkaan taho löytyä virkkuukoukullakaan. Meininki on tanakka ja soundit hyvät, mutta biisit liian samankaltaisia.
Bonuskappaleeksi on isketty perään Dingon Autiotalo uusilla sanoilla, nimellä The House. Ei ole häävi sekään.
AC/DC:
Black Ice
* * * *
Tämän levyn menestys listoilla osoittaa, että perusasioita kunnioitetaan vielä. Muuten ei ole selitettävissä, että AC/DC myy samoilla eväillä nyt kuin 30 vuotta sitten.
Black Icella ei keksitä ruutia eikä edes pyörää uudestaan, mutta rouhitaan antaumuksella kelpo riffejä ja metelöidään muutenkin sujuvasti. Poissa on se jähmeys ja väkinäisyys, joka tuhosi albumit Ballbreaker ja Stiff Upper Lip.
Bändin soitossa on juurevuutta ja bluesia. Siellä täällä vilahtaa Zeppelin-vaikutteitakin, mikä on aina hyväksi. Näitä kelpaa lisätä livesettiin klassikoiden joukkoon.
Ainoa miinus on, että levy hyydähtää loppupuolella. 15 biisin maraton muistuttaa vanhojen AC/DC:n levyjen toimineen myös siksi, että niissä oli vain kymmenen kappaletta. Silloin oli pakko karsia tiukemmin metritavaraa pois.
Lauri Tähkä & Elonkerjuu:
Kirkkahimmat
* * *
Lauri Tähkän menestyksen resepti on simppeli. Pohojalaanen reheellisyys ja suoruus on aina vedonnut suomalaisiin maakuntarajojen ylikin ja kun kansanlaulumaisiin renkutuksiin yhdistetään poprockin poljento, ei muuta tarvita.
Väheksyä ei sovi myöskään porukan antaumuksellista lavameininkiä, mistä pääsee nauttimaan kokoelman bonus-dvd:llä.
Elonkerjuun soundi on suomalaista mollimelodiaa yhdistettynä kansainväliseen kantrirockiin. Homma on aina tuonut mieleen esimerkiksi John Mellencampin 80-luvun lopun menestysalbumit (etenkin The Lonesome Jubilee), joilla viulua käytettiin samalla tavalla oivaltavasti sointia rikastuttamaan.
Tässä paketissa on homma vietynä yhteen kulminaatiopisteeseen, seuraavaksi Tähkä ja kumppanit joutuvat uudistumaan jollakin tavalla. Tauolta paluu voi olla muuten takkuinen juttu; sillä aikaa tulee varmasti joku muu lauritähkä pottia jakamaan.
Anssi Mehtälä
Underwater Sleeping Society:
The Dead Vegas
* * *
Jos levylle voisi antaa viisi tähteä pelkästä ulkomuodosta, niin tässä se tulisi. Riihimäki-Hyvinkää -akselilta lähteneen Underwater Sleeping Societyn (UWSSOC) kolmoslevy tulee upeassa paketissa. Pahvikantisen kotelon sisälle kätkeytyy vinyylin näköinen cd, jonka toisella puolella on vinyylisoittimissa soiva bonusraita.
Musiikillisesti UWSSOC seikkailee samoilla seuduilla kuin Radiohead ja Mew, eli melankolisesta ja progressiivisesta kitarapopista on kyse. Tyylilaji ei ole helpoimmasta päästä, mutta yhtye selviää muotoseikoista kunnialla. The Dead Vegas soi komeasti, ja tyylikkäiden sovitusten kruununa ovat oivaltavasti käytetyt puhaltimet.
Tyylitietoisuuteen yhtye kuitenkin myös kompastuu. UWSSOC:n musiikista puuttuu se yltiöpäinen kiihko, joka tekee vaikkapa juuri Mew´stä niin hienon bändin. Esimerkiksi Trapdoors ja Hurry Or Worry ovat mainioita sävellyksiä, mutta biisien tehoa syö liian hillitty ulospano.
Accidentsin kaltaisia suoraviivaisia vetoja olisi saanut olla levyllä enemmänkin. Nyt The Dead Vegas on kokonaisuutena tasalaatuinen ja tasokaskin – mutta myös tasapaksu.
UWSSOC kaipaa särmää. Potentiaalia bändissä kyllä on.
Antti Pulkkinen
