Espanjalaistanssi oli muuntunut juopuneen pariskunnan ilmeikkääksi hortoiluksi.
Nuorten raikas Joutsenlampi
09.08.2008 10:30 | Päivitetty 09.08.2008 14:32
Pjotr Tshaikovski: Joutsenlampi. Savonlinnan balettijuhlien ensi-ilta Olavinlinnassa 7.8. 2008. Koreografia: Kirill Simonov, toisen ja neljännen kuvaelman koreografiat: Lev Ivanov. Lavastus ja puvut: Maxim Simonov, musiikin johto: Marius Stravinsky. Rooleissa Jekaterina Kondaurova, Maxim Zyuzin, Islom Baimuradov ym. Karjalan tasavallan musiikkiteatterin balettiryhmä ja Karjalan tasavallan sinfoniaorkesteri.
Joutsenlampi, joka naurattaa? Joutsenlampi, joka ei ole vain yli satavuotiaan estetiikan esittelyä, vaan tuore ja elävä, kekseliäs ja yllättävä?
Kirill Simonovin koreografia vuodelta 2005 kunnioittaa ennen kaikkea Tshaikovskin musiikkia ja Joutsenlammen tarinaa ja perinteitä, mutta samalla elää 2000-lukua railakkaasti ja hauskasti. Ei mahtipontista hovitanssiaista vaan musiikista kumpuavaa modernia ja innostunutta liikekieltä.
Simonov on siirtänyt tanssiaiskohtaukset sodanjälkeiseen Saksaan, raunioilla vietettävään rappiojuhliin. Ajankohta ei välity näyttämöltä ellei sitä lue ohjelmakirjasta. Katsoja näkee vain elävän tanssin, joka saa sielunsa musiikista.
Myös Joutsenlammen lavasteet ja valot ovat onnistuneet. Sivumuurit loistavat punaisina velho Rotbartin kohtauksissa, joutsenkohtaukset väreilevät sinisinä.
Valkoiset kohtaukset, ne joutsenet, ovat perinteisiä. Bolshoin esittämänä nähtiin balettijuhlilla 2004 Juri Grigorovitshin koreografia, joka pohjautui Begitshevin ja Geltserin alkuperäiskoreografiaan vuodelta 1877. Nyt valkoisten kohtausten koreografia oli Lev Ivanovin luoma.
Modernin ja perinteisen yhdistelmä pitää yleisön valppaana. Samalla korostuu tarina: kaksi maailmaa ovat täysin erilaisia. Ensin juopuneet 40-luvun tanssiaiset, naisilla suorat puna- ja vihreäsävyiset iltapuvut ja korkokengät, miehillä frakit tai liituraitapuvut, moderni liikekieli. Sitten sinivaloinen joutsenmaailma, jossa valkoiset olennot liikkuvat epäinhimillisen kauniisti yllään tutut ja kärkitossut.
Tuntuu, kuin koreografi Simonov olisi heittäytynyt täysin musiikin vietäväksi, tehnyt spontaanisti Tshaikovskin musiikin herättämän liikkeen ja lähtenyt kehittämään sitä. Yhdestä jännittävästä eleestä kasvaa liike, siitä tanssi. Kun jouset säestävät, on liike pehmeä, vaskien kaikuessa se muuttuu kulmikkaan sotilaalliseksi.
Tuore tanssi puhuttelee nyky-yleisöä. Eroottiset liikkeet limittyvät groteskiin ja kuvankauniiseen. Tanssi avaa tuttua musiikkia ja poistaa siitä kovan sokerikuorrutuksen.
Klassikko on klassikko: se kestää uudelleenmuovausta, elää ajassa ja avaa uusille sukupolville uusia näköaloja.
Hulvattomin veto oli Napolilainen tanssi. Sen sijaan että lavalla olisivat astuneet kiiltokuvamaiset muka-napolilaiset ja esitelleet sirosti tanssitaitojaan, kulisseista valuikin hyvin juopunut pariskunta vaatteet repsottaen, naisen kengät roikkuvat käsistä. Pitojen huonoiten käyttäytyvät saivat yleisön nauramaan.
Simonovin karaktääritanssit veivät juonta eteenpäin, toisin kuin klassisissa koreografioissa.
Miestanssijoiden sisääntulo herätti hilpeyttä: itseriittoinen, hyvin pysty ja hyppivä juoksu parodioi sotilasparaateja ja sai miehisen machoilun hölmöön valoon. Simonovin kohtaukset sopivat hyvin Karjalan tanssijoille: ne eivät vaadi täydellistä samanaikaisuutta.
Valkoiset kohtaukset paljastavat, että tämä on pienen Karjalan pienen pääkaupungin balettiryhmä. Mariinski-teatterista tulleet solistit ovat tasokkaita, mutta joutsenparven liikkeet eivät yllä lähellekään samanaikaisuutta ja täsmällisyyttä.
Klassinen koreografia elää yksi-yhteen musiikin rytmiin, joten rikkeet on helppo havaita. Toisaalta juuri epätäydellisyys tekee esityksestä elävän ja läheisen.
Olavinlinnan takaseinällä on metsälampimaalaus, joka yläpuolelle heijastuu tanssiaiskohtauksissa linnan suuret ikkunat. Maalaus tekee joutsenkohtaukset läheisiksi: metsä on kuin Suomesta. Joutsenkohtausten lumovoima on vahva. Pienten joutsenten tanssi sujuu lähes rikkeettä.
Odette-Odilen vaativan roolin tanssi Jekaterina Kondaurova, pitkäjäseninen, näyttävä ballerina, joka hallitsi yli-inhimillisen suuren roolinsa suvereenisti. Hän ei ole suloinen, herkkä Odile, vaan kuninkaallisen majesteetillinen ja vahva. Sekä soolot että duetot prinssin ja Rotbartin kanssa ovat upeaa nähtävää. Yleisö innostui taputtamaan kesken kuuluisien 32 fouetté-liikkeiden, ja pari viimeistä pyörähdystä epäonnistui.
Kondaurova on esityksen ehdoton tähti.
Prinssi, Maxim Zyuzin, ihastutti varmuudellaan ja ilmavilla hypyillä. Velho Rotbart, Islom Baimuradov, on vahva ja taiturimainen, hän on tärkeä vastavoima, joka on lumonnut nuoret naiset joutseniksi. Baimuradovin karisma on vahva.
Diana Smirnova on mainio Siegfriedin äiti. Äiti-poika-suhde on suorasukainen, ei hovimaisen kohtelias kuten yleensä. Äiti tunkee tuskastumisensa poikansa huonoon käytökseen Espanjalaistanssin temperamenttiin.
Karjalan tasavallan orkesteri on pieni, jousistoa on lähes puolet vähemmän kuin oopperajuhlaorkesterissa. Aluksi sointi tuntuukin miniatyyrimäiseltä, onhan korvissa muisto Bolshoi-teatterin maailmankuulusta Tshaikovski-soitosta.
Kapellimestari Marius Stravinsky ei yritäkään pusertaa orkesterista suurta ääntä, jota siitä ei lähde, vaan luo kamarimusiikillisen, ilmavan tulkinnan tutusta musiikista. Sydäntä särkevä paatos on poissa, tilalle kevyt ja raikas tulkinta. Vaskien jyly peittää väistämättä jousiston suurimmissa huipuissa, muuten balanssi pysyy hallinnassa.
Venäläiseen tapaan jousisto soittaa hyvin, selloissa on romanttista imua ja konserttimestari loistaa pitkissä sooloissaan. Puhtaus ei tuota ongelmia, ja myös puupuhallinryhmät hoitavat osansa korrektisti.
Nuoren Stravinskin kapellimestarityö on ihailtavaa. Hän antaa tilaa tanssille, kontrolloi tarkasti orkesteria ja sen nyansseja ja rakentaa samalla loogisen kokonaisstruktuurin, jossa orkesterin pienuus ei haittaa.
Nuoren sukupolven Joutsenlampi antaa uskoa klassisen kulttuurin elinvoimana ja uudistumiskykyyn. Sekä koreografi että kapellimestari ovat nuoria huipputaiteilijoita, koreografi syntynyt 1977, kapellimestari 1979. Tämä joutsenlampi ei herättele henkiin vanhoja perinteitä eikä pyyhi pölyjä, vaan elää perinnettä nykyajassa, elinvoimaisena jatkumona.
Jos Petroskoissa tehdään näin elävää ja omaperäistä työtä, voi ensi kesän Romeolta ja Julialta odottaa paljon.
Riitta-Leena Lempinen-Vesa
