Haikarapolskassa nauretaan ja itketään. Hormonit vievät Tarua ja Tappia. Rooleissa Maarit Honkanen ja Mika Kurho. Bileissä mukana Pendi, Tanja Paukkunen.
Haikarahuumorilla päästiin asian ytimeen
28.06.2008 20:18
Kerimäen pitäjänteatteri: Sirkku Peltola, Haikarapolska. Sovitus ja ohjaus Matti Muhonen, lavastus ja puvut Seija Silvennoinen, rekvisiitta Artia, rooleissa mm. Maarit Honkanen, Mikko Malinen, Satu Jalvanti-Hannikainen, Timo Hirvonen, Mani Luukkanen, Mika Kurho, Tanja Paukkunen, Seija Silvennoinen, Niina Toropainen ja Raimo Nuopponen. Ensi-ilta Kalastajatilan pihapiirissä 27.6.2008.
Mitä pitää tapahtua, että paikkakunnan rauhalliseksi tiedetty matematiikanopettaja kiipeää katolle kirvestä heiluttamaan? Paljonkin. Entäpä, kun katolle kiipeää myös anoppi?
Tämän voi nähdä Kerimäen pitäjänteatterin Haikarapolska-esityksessä Kalastajatilan pihapiirissä.
Nimestä jo voi arvata, että aiheena on nuorehkon parin lapsettomuus kaikkine hurlumhei-käänteineen, mutta tosiasiassa Sirkku Peltolan loistokkaan terävä dialogi raaputtaa nopsaan pintakiillon pois ja kaivautuu myös tavallisen eläjän arjen taakse.
Ollaan hyvinvointi-Suomessa, ja elämää suunnitellaan. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta kun ei kuitenkaan ole. Neliöt huutavat tyhjyyttään, ja parisuhteessa on orpo olo. Runsaasti sikiävät naapurit ärsyttävät, äiti – poika-suhde haisee, ja anoppi vain jaksaa vahdata miniänsä syömisiä ja vatsaa.
Mikään ei mene niin kuin itse tahtoisi. Pintakäänteiden takaa paljastuu, ettei elämää voikaan hallita. Se on iso juttu. Omassa arjessa roikutaan kuin löysässä hirressä.
Vuoropuhelu ja ennalta-arvaamaton juoni pitävät imussaan loppuun saakka. Jos jokin kohta jääkin vähän orvoksi harrastajien käsissä, oma ajatus täydentää sen herkullisesti loppuun.
Peltola on tämän hetken esitetyimpiä ja kiitetyimpiä näytelmäkirjailijoitamme. Hän on myös suuren yleisön suosikki. Näytelmiä on esitetty muun muassa Virossa ja USA:ssa. Haikarapolska on nähty muutama vuosi sitten myös Teatterimyllyn esittämänä.
Lapsettomuus-näytelmä nimetään yleensä komediaksi, mutta jos ollaan tarkkoja, kyse on modernista tragikomediasta. Hauskuus ja murhe, realismi ja absurdius törmäävät toisiinsa juuri niin kuin oikeassakin elämässä.
Matti Muhosen ohjaus synnyttää paikoin railakastakin teatteria, tosin erikoinen ratkaisu on kohtausten vaihtojen toteutus. Vaihdoissa kansanlauluryhmä marssii lavalle. Hyvä, ettei aleta tanhuta. Tämäntyyppiset katkot tuntuvat täytteeltä eivätkä tue kokonaisuutta.
Henkilöohjaus on sen sijaan ollut taitavaa, ja ryhmä on selvästi iloinnut ohjaajastaan.
Mani Luukkanen hyrrää huikeana anoppina ja kerää naurut katsojilta. Tämän armoitetun kansantaiteilijan roolityö on näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Maarit Suhonen on sopivasti omapäinen Taru, ja Mikko Malinen saa lopultakin puristetuksi tasaisesta Einostaan sävykkään tunteiden kirjon. Hallittua ja innostunutta työtä tekevät myös muut harrastajat.
Seija Silvennoinen ja Artian ryhmä ovat saaneet Kalastajatilan pihapiirin pienin keinoin nykydraaman näyttämöksi. Puvustuskin on ajanmukaista.
Haikarapolskan dialogi on laadultaan niukkaa, tiheää, monimerkityksistä ja rentoa. Se on arkipuheen, pohjalais-manselaisen murteen ja nykykielisten heittojen temmellystä. Ammattilaisellekin vaativa sanailu sujuu pitäjänteatterilaisilta yllättävän hyvin.
Varsinkin Mani Luukkasen replikointi on rehevän karheaa. Hän on oikea äitee. ”MINEEN TÄSTÄ HAJAANNU!” hän karjuu porstuassa ja antaa käsilaukulla poliisille kyytiä.
Harrastajat ovat olleet rohkeita ja ajan tasalla ohjelmavalinnassaan. Iloita voi myös siitä, että mukana on joukko uusia monipuolisesti lahjakkaita harrastajia. Se tietää jatkuvuutta.
Suositeltavaa haikarahuumoria!
Seija Forsström
